Jutta on the road ja minäkuva

Käytiin mutsin kanssa eilen katsomassa Tampere-talolla Jutan luentoa ja mukavaa oli. Tykkään Jutan energiasta ja vilpittömyydestä, joka hänestä huokuu. Siitä naisesta ei voi olla ammentamatta motivaatiota!

Kyllä sali oli ihan täynnä. (kivasti toi tolppa tossa)

Aika paljohan sielä puhuttiin niistä itsestäänselvyyksistä, elämäntaparemonttiin liittyen, jotka jokainen meistä tietää, mutta sujuvasti itselleen valehdellen, ignooraa ne ja kuvittelee, ettei ne kosketa itseään.

Sielä puhuttiin myös minäkuvasta, josta tuli mieleeni oma tuskien taival tässä kehon muokkauksessa.

Minä..n. 10 vuotta sitten.

Elopainoa löyty parhaimmillaan n. 80kg ja suurimmat housut, jos en olisi herännyt, olis ollut kokoa 46. Muistan ikuisesti sen shoppailureissun, kun havahduin laajenevaan ulkomuotooni. Mutsi kiikutti sovituskoppiin koon 44 farkut, jotka nekään ei mahtuneet päälle. SILLOIN, SILLÄ HETKELLÄ tajusin miltä näytän ja mitä minun pitää itselleni tehdä. 

Hauskaahan tässä on se, että tajusin vasta(siksi sana vasta, koska olin koko lapsuuden lihava) tuolloin kunnolla (oli takana toki jotain älyttömiä "olen viikon syömättä ja laihdun 10kg" -yritelmiä laihoin tuloksin), 15 vuotiaana, mikä on homman nimi. Siihen asti olin ihan OIKEASTI kuvitellut näyttäväni saman kokoiselta, kuin normaalipainoiset ystäväni. Väitinkin monelle kiven kovaa puntarin näyttävän 58kg. Niin varmaan. Oh dear! Ja pituutta tuolloin oli 163cm. 

No ei siinä mitään. Äidin korvaamattomalla avustuksella alotettiin taistelu läskiä vastaan ja minä voitin sen ihan kirkkaasti, mutta sitten kävikin toinen ääripää........mun silmät olikin avautuneet niin isoiksi ja verkkokalvoille oli palanut niiiin järkyttävä kuva itsestäni siinä 80kg kropassa, että se ei tahtonutkaan pyyhkiytyä pois....puntarin lukemien pienentyessä...näin kuitenkin vain läskiä. Ja terveellisesti, mutsin ja painonvartijoiden avittamana, aloitettu painonpudotus muuttu kalorien kyttäämiseksi, hulluksi liikkumiseksi, kahvin ja tupakan suurkuluttamiseksi ja syömisen välttelyksi.

Kummassakin ääripäässä olin totaalisen sokea. Minäkuva, peilikuva ja kaikki oli niin vääristyneet, kuin vain ikinä voi olla. Määrittelin arvoni vaa'an lukeman perusteella enkä nähnyt totuutta, joka oli suoraan silmieni edessä..siellä peilissä. 

Miten hitossa se on mahdollista? Mikä sielä päässä napsahtaa niin vinoon, että ei oikeasti näe silmillään? Oli kyse sitten ylipainosta tai alipainosta niin sitä vaan elää jossain omissa mielikuvissa ja kuvittelee asiat ihan päinvastaisiksi. 

Onneksi nykytilanne on ihan toisenlainen, olen hyvin sinut itseni kanssa, luotan tekemisiini ja tiedän viimein näkeväni oikein ja olevani terveyteni kanssa sillä tiellä millä kuuluu. Minäkuvani on ehjä ja terve. Jopa se aikanaan hävinnyt itsetuntokin on löytynyt. Ja uskokaa tai älkää....sillä ei ole mitään tekemistä vaa'an lukeman kanssa. Painan nyt 10kg enemmän, kuin alimmassa kuvassa, mutta väitän olevani 1000000 kertaa paremmassa kunnossa ja paremman näköinen. Silloin olisin järkyttynyt ajatuksestakin, että paino alkaisi kutosella. Nyt sillä ei oo kertakaikkiaan mitään väliä ja se on niin iso helpotus, että sitä ei voi sanoin kuvailla.

Aika tärkeää on siis nauttia matkastaan kohti niitä realistisia tavotteita, nähdä selkeästi ja olla tyytyväinen joka askeleeseen. Tollanen sairas rimpuilu ja sokkona kompurointi ei aiheuta, kuin tuskaa, ahdistusta ja sen minäkuvan lopullista surkastumista.