Keskiviikkopaskan saatto päätökseen.

Vihdoinhan sitä saatiin sitten ihan puhuttua asioista, vaikka huomasin, että vielä tässäkin kohtaa suun avaaminen ja asioiden käsittely on tuolle miehelle vaikeeta ja sitä mielellään vaan välteltäis aihetta ja siirrettäs se juttelu syrjään. (mikä miehiä vaivaa? miks se on niin iso juttu avata se suu, ku niin moni asia olis selvempää ja helpompaa, kun puhuttais kunnolla.)

Puhuttiin nyt aika paljon kaikesta siitä mitä kukakin on tehnyt ja miksi ja miten asiat meni niinku ne meni. Ja alkuperäisestä suunnitelmasta, olla pitämättä kiirettä muuton kanssa, poiketen päätettiin nyt kuitenkin irtisanoa yhteinen asunto ja alkaa rakennella kumpainenkin omaa elämää.  Vaikka sovussa ollaankin ja elo saman katon alla ois varmasti onnistunut, mutta jos menee niin hienosti samassa mökissä, että välillä unohtaa olevansa eronnut niin on musta aika siirtyä oman elämän kimppuun, koska tällä tyylillä me ei vaan ikinä päästä puusta pitkään ja jotakuta sattuu taas ennemmin tai myöhemmin.

Ja mäkään en voi omistaa kaikkia ja kaikkea, joten on kai mun päästettävä irti tosta omastani ja toivottava, että me löydetään erikseen onnet jostain muualta. Ehkä hän sen täydellisen naisen, joka ei sano mistään mitään eikä nalkuta ja mä sen täydellisen miehen, joka huomioi ja arvostaa juuri niin sopivasti, kuin minä tarvitsen pysyäkseni tyytyväisenä yhden miehen naisena. Siinä onki seuraaville työmaata meissä.

Kai se meidän sielunkumppanuus on vaan liian suurta mahtuakseen parisuhteeseen. :)

Kevättää...matka innostusta..kaikkeee!!

Elämä se tuntuu edelleen niin kirkkaalta ja huikeelta. Sitä jaksaa miettiä päivästä toiseen, että missä hitossa sitä on ollu? Ei olla sen kummemmin saatu puhuttua asioista, jotenki ei kai kumpikaan oo nähny tarvetta tai ehkä ei olla osattu, kun tilanne on vielä niin uusi. Kaikki aikanaan.

Sitten tähän Trans Mongolia asiaan, joka joskus aikanaan oli blogini pääsisältö, mutta joka nyt, viivästyessään, on jäänyt vähän taka-alalle. Eli koska odotettu (hahhah :D) matkaseuralaiseni Katja uskalsi julkaista blogissaan lähtöpäivämääräksemme 1.9.2013(tietenkin pienellä pommi varauksella tämäkin....) joten rohkenen itsekin.

Silloin siis me tytöt hypitään Tolstoihin Helsingistä (Katja ja Silja) ja Lahdesta(minä) ja suunnataan ehkä elämämme hienoimmalle junamatkalle! Reitiksemme, kompromissien ja jokaisen kiinnostukset huomioon ottaen, olemme valinneet seuraavanlaisen: Moskova-Irkutsk(baikal järvi)-Mongolia(Ulan Bator)-Peking-Shanghai-Osaka-Kioto-Tokio. Ja viidessä viikossahan tästä kaikesta pitäisi suoriutua, mutta onneksi..jokainen meistä lienee varautunut siihen, näiden viime kuukausienkin perusteella, että kaikki ei mene aina niinkuin on suunniteltu. 

Reissun loputtua kaikki onkin sitten vielä mietintä asteella. JOKO suuntaan Tokiosta Siljan seurana takaisin Suomen kamaralle TAI jatkan Katjan seurassa mahdollisesti lähemmälle Kiinan tutkailulle..tämäkin pitänee selvittää ennen viisumien hankintaa, koska sitten tarvitaan Kiinaan double entry. Ja jatko suunnitelmathan on kiinni pitkälti siitä, että miten ahkerana saan puserrettua massia kasaan siihen mennessä. 

Mutta näihin mehukkaisiin matkatunnelmiin tältä osin. Kohta puoliin alkanee siis sadella jotain hyödyllistäkin tietoa reissun järjestelyistä yms. VIHDOIN! 

Junailut....

Kaikenlaiset junailut..tällä hetkellä tärkein eli Trans Mongolia hinautu taas parisen kuukautta eteenpäin eli tuonne elokuun lopulle. Ei sillä etten voisi lähtee itsekseni juhannuksen tienoilla niinkun alkuperäinen löyhähkö suunnitelma oli, mutta uskon vaan erittäin vahvasti, että tulevan matkaseuran kanssa jotenki kemiat ja odotukset reissulta klikkaa niin hyvin kohdalleen, että haluan heittää reissun kys. ihmisen seurassa. Ja tää uusi voimassa oleva aikataulu alkaa nyt sitten vaikuttaa kaikista varmimmalta.  On siis enempi aikaa hakata kunnon reissu kassaa ja hyvällä säkällä saan myös reissata pidempään. Reissu kyllä siis toteutuu, mutta onneks tiesin, että moni asia ehtii vielä haukata paskaa niin osasin ootella muutoksia. Ja näin ollen en ollu edes pettyny ilmoituksen saatuani. (musta on oikeesti tulos omituisen rauhallinen ihminen...)

Ja toisenlaiset junailuthan liittynee tähän mun vuoristoratamaiseen tunteiden mylläkkään itsejärjestettyä keskiviikkopaskaa kohtaan. Tulihan se totaali hajoaminen sieltä, noin viikko eron jälkeen. Ihan kunnon parin päivän romahdus todellisuuteen. Säälittävääkin säälittävämmät itkupotkuhuutonikotus puhelut avokille(nyk. ex..outo sanoo), että ottaa mut takasi ja antaa anteeksi ja jatketaan niinkuin ennenkin. No joo. Ei sitä nyt puhelimen välityksellä ehkä noin vaan anneta anteeksi enkä sitä oikeesti kai odottanutkaan. Olin vaan niin paskana, et halusin kuulla jotain lohduttavaa ja saada mielenrauhan. No kaikki propsit kyllä avokille siitä miten hyvää huolta se on musta nyt pitäny tän kaiken keskellä. Hajoomisen hetkelläki se kysy, et onko mulla paha mieli ja mikä surettaa. Ja haluu, et soitan heti jos mulle tulee joku hätä ja et pitää koittaa rauhottuu ja ja ja. Miksi se on noin aikuinen? Miksi nyt? Miten se pystyy, ku siihen sattuu varmasti yhtäpaljon, ellei enemmänki, ku muhun? 

Ollaan nyt oltu näkemättä toisiamme erosta asti (paitsi ihan vilaukselta sunnuntaina) ja varmasti saatu pohtia asioita tahoillamme ihan kunnolla. Lauantaina pitäis kai pitää jonkinlainen keskustelu tuokio. Jotenki sitä kai vaan alkaa tuntua, ettei tiedä enää mistään mitään. Loppujen lopuksi, pientä hajoomista lukuunottamatta, mulla ainaki on ollu ihan hyvä fiilis jo monta päivää. Uudet duuni kuvioit, ihmiset, sali yms. vaan jotenki on vieny ajatukset pois tästä kaikesta ja, niin raa'alta ja paskalta, kun tämä nimenomaan mun sanomana kuulostaa, tuntuu melken siltä niinku valtava paino ois tippunu hartioilta. Ihan, ku oisin onnellinen. Tuntuu, että maailma on avoinna juuri mulle ja kaikki on mahdollista.
Oon kai taas kerran rakastanu niin paljo, hampaat irvessä (Kiitos Katja tästä mainiosta vertauksesta! :D), että oon unohtanu itseni ja sen tärkeimmän asian, että vain silloin, kun mulla on ensisijaisesti hyvä olla, on muillakin, jotka on mun lähellä. JA vain minä itse voin tehdä itseni onnelliseksi!

On vaan paljo asioita, joiden miettiminen saa haluamaan kaiken entisen takasi, mutta pitää vaan sisäistää se, että ei ihanan anopin tai öillisten inside vammailujen takia voi palata pisteeseen mikä on selkeesti ollu muuten hiton vaikee ja saanu mut tuntemaan itteni mitättömäksi paskaksi. Ja eräs ystävä sano hienosti, että "Ennemmin itkee silmät päästä irti kuukauden, ku että antaa sieluun koskee loppu elämän.".

Nämä nyt tämän hetken pohdintoja. Viimeaikoina on tunteet ollu yhtä vuoristorataa, et toisena päivänä tuntuu hyvältä ja toisena ihan paskalta, mut tää rauhallinen tunne nyt on kestäny jo useemman päivän. Jännä nähdä miten lauantaina, kun on aika ruotia ja puhua näistä naamatusten. Miten vaikeeksi toisen näkeminen tekee sen järkevän ajattelun. 

Ja koska pohdin tässäkin kirjoituksessa paljon omia tunteitani ja vaan sivuan varsinaiseen eroon johtanutta tapahtumaa, sitähän vois ajatella, että oompa itsekäs, että en kadu mitään ja oon yksinkertaisesti tosi perseestä. Mutta faktahan on se, että en vaan suostu olemaan yksin se suurin paska, koska on niiiiin lukemattomia asioita mitkä johti tähän pisteeseen eikä asia ole ollenkaan niin yksinkertainen, kuin miltä se ulkoapäin näyttää.

Näihin aamu tunnelmiin. Nyt salikortin metsästykseen ja sitte uusien duunien kimppuun.