Ei oo helppoo, ku on vaikeeta.
Onko se vaan niin, että absolutismi vaikuttaa näin selkeesti nutturan tiukkuuteen vai oonko mä vaan yksinkertaisesti levon ja jonkun Joogan tarpeessa?
Oon siis ihan käsittämätön mielipuoli nykyisin ja jos en riehu ja tiuski niin ainakin kaikella muulla tavalla joustamaton ja vittumainen. Ja, ku en jumalauta ole sellanen ihminen!! En oo koskaan ollu enkä halua tulla sellaseksi, mutta tuntuu, että en voi itelleni yhtään mitään, vaikka miten yrittäisin ja toisinaan oon niin uupunu, etten jaksa, tietyn pisteen jälkeen, enää edes yrittää.
Hiton hyvä esimerkki, kun kävin itä-suomessa viikonloppuna,( joka muuten meni ihan pitkin.....just niinku EI OLLUT suunniteltu)kun J oli ihanasti ottanut mut ja ruokavalion huomioon ja järjestäny niin, että mulla on siellä kaikki tarpeellinen. MUTTA kunnon vaakaapa ei sitten ollutkaan (J oli aiemmin sanonu, ettei mun tarvii ottaa omaa mukaan, että hän saa mulle vaa'an, mutta sanoin ottavani kuitenkin oman ja sitten en ilmoittanut etten ottanutkaan..joten oma syy tämäkin jälleen) ja mähän meinasin tästä johtuen levitä ihan totaalisesti. Sydän hakkas miljoonaa, ku raivari teki tuloaan ja ihan kauheeta tietää, että oot ääliö ja hermostut turhasta ja samalla tuntee raivon kasvavan etkä voi pysäyttää sitä. Sanoin J:llekin jotain tyyliin "Mä meen nyt vähäks aikaa tonne olkkariin, koska tästä tulee nyt muuten vitun lapsellinen raivari!!" Niin menin, kaivauduin sohvatyynyjen väliin ja purin hammasta. Ihan vitun noloa!! Ja kyllä harmitti ja harmittaa vieläkin moinen epäkiitollinen käytös, vaikka J koittikin lohduttaa mua, että se johtuu ruokavaliosta yms, mutta ei mun olo oo yhtään vähempää syyllinen. Ja ku oikeesti olin tosi otettu J:n huomaavaisuudesta. Huoh. (ja siis viikonlopun pipariksi meno ei johtunu vaa'an puuttumisesta..hokshoks..)
Mutta sitten taas, kun ei mua vituta treenaaminen, eikä tämä ruokavaliokaan. En kaipaa biletystä, enkä enää niin paljon herkkujakaan ja tää on ihan mieluista puuhaa vielä. Niin jotenkin uskon, että sen lisäksi, että punnitsen ruokia, hoidan aamulenkit, treenit, kellotan syömisen ja päiväni sen mukaan ja siihen väliin sijotan vielä 10h työpäivät ja tämän kaiken jälkeen nukkumiselle jää häthätää 4-6h aikaa...se taitaa vaan käydä nyt voimille ja sen mukaan on sitte pinnakin lyhentyny. Mua ei tippaakaan huvita nähdä juuri ketään ystäviäkään. Tuntuu, että sekin on pakollista suorittamista, koska haluan vaan olla yksin ja tehä ihan omia juttuja kaikessa hiljaisuudessa sillon, ku se on mahdollista. Tosi outoa.
Tästä kaikesta siis hiukan huolestuneena ja tähän kaikkeen enemmän, kuin kyrsiintyneenä laitoin postia mentaalivalmentajalle, josko hänen kanssaan pienen session pitäminen tois jotain selvitystä tähän pääkoppaan. Mä en todellakaan voi alkaa hajoilla NYT. On muuten ensimmäinen kerta, kun edes ajattelen ketään pääkopan ammatti-ihmistä omiksi tarpeikseni.
Onko kellään muulla kokemuksia vastaavanlaisesta muutoksesta itsensä kanssa? Ja mitä hittoa sille voi tehdä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti