perjantai 9. helmikuuta 2018

Miltä tuntui lähteä, kun toinen jäi?

Kun päätin lähteä Australiaan olin ollut sinkku jo hyvän tovin. Tuntui, että elämä junnasi sitä samaa oravanpyörää eikä mikään oikein edennyt, että istuin kotona yksin, pläräämässä tinderiä ja miettimässä mitä sitä elämällä tekisi ja etenkin tekisikö sitä elämää enää ikinä kenenkään toisen kanssa, sen verran sammakoita tuli suudeltua ja oltua itsekin melkoinen sammakko. Ja kun ei ollut syytä jäädä, päätin lähteä.




Elämä on siitä hassua, että se muuttuu yleensä eniten, kun sitä vähiten odottaa. Elämä kertoo toisinaan, että ne omat suunnitelmat on ihan haista paskaa sen rinnalla mitä se on meidän varalle suunnitellut eikä siinä käy silloin rimpuilu. 

Ja niin nytkin, kun käänsin muuttokuormani kohti pohjanmaata tarkoituksena viimein tehdä niitä uhrauksia mitä muutto Australiaan tulisi vaatimaan, päätti maailma nakata kapuloita rattaisiin. Jottei tässä nyt aivan niin helpolla päästä, että noin vaan pakataan ja lähdetään. Ehei.

Niin..olin hädin tuskin purkanut viimeistä laatikkoa uuteen kommuunikotiini, kun tuo miekkonen pyyhälsi hakemaan treffeille. Ja varmaan siitä ensimmäisestä hetkestä olinkin ihan myyty. Perkele. Tuli ja pilasi kaikki selkeääkin selkeämmät suunnitelmat omaisuuden myymisestä ja määräämättömäksi ajaksi maailman toiselle puolelle matkustamisesta. Mulkero. Mutta ehdottomasti mun elämän lemppari mulkero. <3 Enkä ole katunut sekuntiakaan sitä, että rakastuin ennenkä olin ostanut ensimmäistäkään lentoa.

Pysyin kuitenkin lähtöpäätöksessäni. En lähtisi niin pitkäksi aikaa, läheskään, kuin alunperin suunnittelin, mutta menen. Vaikka piruvie se, että iso pala sydäntä jäi Suomeen, on todella saanu mut kyseenalaistamaan päätöstäni monta kertaa. Mutta uskon, että jos meidät on tarkoitettu kestämään se kestää. Enkä oikeastaan enää edes pelkää, ettei se kestäisi. Eikä tässä mistään vuodesta ole kyse eikä edes puolikkaasta. Vaikka viikkokin ja siinä välissä 10 000km ja päälle tuntuu jotenkin tavattoman pitkältä, vaikka ollaanhan me nyt erossa oltu..kolmekin viikkoa joskus.

Melkoisen katkera vaimokokelas olisinkin, jos sivuuttaisin levottoman kaukokaipuuni. Tukahduttaisin seikkailijan itsessäni. Eikä hänkään sitä pakota tukahduttamaan. Mikä lähdöstä tekikin erityisen hankalaa. Että hän on siinä antaen mun olla minä. Levoton itseni, painostamatta ja vaatimatta olemaan mitään muuta.  Sitä kun on löytänyt jotain niin arvokasta, sitä ei halua 

menettää.


<3
Vastaus siis otsikon kysymykseen: Pelotti valtavasti lähteä, kun nyt olisi ollut erinomaisen hyvä syy jäädä.

Vaikka täälä Cairnsissa mun hostelin huonetoveriksi sattunut Neuvostoliitossa syntynyt nykyinen Virolainen dissasikin sitä, että mun mies on "päästänyt" mut yksin reissuun. EI ole kuulemma mitään rakkautta se, että päästää muijan yksin maailmalle. Olen eri mieltä....

.....rakkaus elää vapaudessa.

2 kommenttia: