tiistai 27. helmikuuta 2018

Kuukausi yksin reissussa

Eipä tässä niin kovasti ole yksin oltu, mutta....

En oo varma tuntuuko se enemmältä tai vähemmältä. Ehkä tuntuu siltä, että olisin ollut kauemmin. Niin monessa eri paikassa on tullut käytyä ja niinkuin aikaisemmassa postauksessa sanoin, kotiuduttua vihdoin tänne Cairnsin. Töiden saanti ja kaikki kävi niin äkkiä, että tuntuu niinkuin olisin ollut ikuisuuden. Mutta tosiaan vasta karvan päälle kuukausi takana.

Oon valtavan onnellinen, että lähdin yksin, koska täälä on koko ajan niin paljon ärsykkeitä, että en kestäisi jos tässä täytyisi jollekin matkaseuralaiselle vielä seuraa pitää. Uuden kielen jatkuva puhuminen, ymmärtäminen ja sillä selviytyminen, kämppikset, työkaverit kaikki. Koko ajan oon jonkun kanssa tekemisissä ja kaikki uusi vie tuplaten energiaa verrattaen tuttuun ja turvalliseen, että nautin niistä hetkistä, kun oon aivan täysin yksin, makaan ilmastoidussa huoneessani koko päivän enkä puhu kellekään mitään. Ja uskokaa pois. Niitä päiviä ei turhan usein ole. Eikä siinä mitään..mun kämppikset on huipputyyppejä, töistä oon löytäny ystävän ja englantikin alkaa sujua. En siis valita todellakaan. Mutta oon ihminen joka tarvii hiljaisuutta ympärilleen latautuakseen ja pystyäkseen taas järkevään kanssakäymiseen ihmisten kanssa.


Järkevään.............

Kävin tosiaan bookaamassa bussilipun Cairnsista Sydneyn ja samalla tulin bookanneeksi kaksi kolmen päivän mittaista retkeä. Toisen Whitsundays Islandille ja toinen Frasier Islandille. Matkatoimisto yritti väkisin bookata mulle koko matkalle jos jotain häppeninkiä eikä niille meinannu mitenkään mennä kaaliin, että en halua. Siis en kerta kaikkiaan halua, että mun on koko matka pakko sosialisoida miljoonalla eri retkellä vieraiden ihmisten kanssa. Ei. Jos mulle on 6 päivää jo moista ohjelmaa bookattu, niin kiitos. Varmasti nautin retkistä, mutta varmasti oon onnellinen myös saadessani jatkaa matkaa yksin niiden jälkeen. Ne oli ihan ihmeissään, että miten en muka halua nähdä kaikkea mahdollista ja ottaa nyt tilaisuudesta kiinni. Mikään nähtävyys, jonka miljoonat ihmiset on tuola käyny tillistelemässä ei oo niin tärkeetä, ku mun mielenrauha ja hyvinvointi enkä juokse missään pääkolmantena jalkana vain siksi, että niin täytyy tehdä. Fuck that. 


Vodkaparty with flatmate! <3
Yksinmatkustelusta oon oikeastaan saanu kaiken sen mitä odotinkin. Helpompi puhua ihmisille ja oikeasti oppia itse sitä kieltä, kun on pakko. Oon aina tienny, että mun elämässä ei oo esteitä millekään mitä todella haluan tehdä, mutta tällä reissulla se on jotenkin korostunu, että pystyn vielä enempään, kuin kuvittelin.

Jotenkin odotin, että kaikki olis ollu paljo hankalempaa tuon kielimuurinkin vuoksi, vaikka ehkä koinkin pienoisen kriisin mun ekana työpäivänä. Kun suurin osa tulevista työkavereista ei tervehtinyt ollenkaan. Vastaanotto oli niin jotenkin kylmäkiskoinen, että se kavahdutti. Mut ohitettiin ihan suoraa ja olin niinkuin ilmaa. Lisäksi jännitin paljon, oli hankala ymmärtää ketään, kun musiikki pauhasi niin kovalla ja tuntu, että oon aivan yksin ja paskin ihminen maan päällä. Yks työkavereista kuitenkin lohdutti mua, ku näki vissiin naamasta, että oon vähä hukassa, sanomalla, että "Tiedän ton sun tunteen. Mäki alotin täälä hetki sitten ja olin ekan päivän jälkeen ihan paskana, mutta sitte päätin, että vitut muista. Mä oon tullu tänne tekemään rahaa enkä etsimään ystäviä."Ja se kyllä autto valtavasti. Kriisi oli jotenkin niin älytön, että ihan itkua väänsin etenkin, kun mies vielä osas laittaa niin oikeanlaisia viestejä ja olla niin jotenkin huolehtiva ja lämmin. (Niinhän se aina on, mutta erityisesti sinä päivänä se oli jotenkin piste i:n päälle ja itkeskelinkin täälä kotona töiden jälkeen samalla, kun söin jogurttia. hahah..kaunista. Kämppiskin kysy, että oonko ihan ok. En tiiä tarkottiko se kyyneliä vai suupielestä valuvaa kuolan ja jogurtin sekotusta. Rabies.)




No se oli sellanen yhden päivän kriisi ja sen jälkeen oonki ollu ihan ok. Työkaveritki alko lopulta puhua mulle edes vähän ja tosiaan sieltä löytyi pari tyyppiä keiden kanssa hengailin mieluusti vuoron aikana ja yhden kanssa vapaa-ajallakin toisinaan. 

Paikallisliikenteen käyttö käy, kun vanhalta tekijältä ja vasemmanpuoleinen liikenekkään polkupyörällä kypärä päässä suhatessa ei tuota pään vaivaa. Olen jo kutakuinkin oppinut katsomaan oikeisiin suuntiin ylittäessäni katua eli kuolemanvaarakaan ei ole enää liikenteessä jatkuvasti läsnä. 

Onko koti-ikävä?

Siinä mielessä, että muutin alle viikko ennen reissua miehen kanssa yhteen ja se juuri alotettu uus elämä ja ihanampaakin ihanampi ihminen, joka mua siellä odottaa niin kyllä ne houkuttelee ja oon malttamaton sen suhteen, että pääsen jatkamaan meidän elämää siitä mihin se jäi. Ristiriitaisia tunteita tämä tuo siinä mielessä, että mua ärsyttää ikävöidä ja kaivata kotiin, kun viimein pääsin tänne, toisaalta taas on ihanaa, että on joku ketä kaivata ja ehkä tavallaan kuitenkin sitä on oppinut taas näkemään sen oman arjen, jossa sulla on oma vaatekaappi, oma sänky, tutut ja rakkaat ihmiset, taas hieman ihanampana ja mukavampana mitä se välillä siinä pyörityksessä ollessa näyttäytyy. Kun on kaukana kaikesta tajuaa miten onnellinen on, että on niin onnekas, että on saanut sellaisen "tylsän" ja tasaisen arjen itselleen. Siitä pitäis muistaa nauttia enemmän. Tähänkin elämään on mahtunu niitä itse järjestettyjä myrskyjä, vuoden ja kahdenkin mittaisia pelkkiä paskassa tarpomisen kausia, että sellainen tavallinen elämä, jossa ainoa päivän mieltä askarruttava asia on se, että mitähän sitä söisi päivälliseksi, on todella enemmän kuin jees. Ja tälläkin kertaa..sitä piti tempasta itsensä taas toviksi tänne kauemmas, että voi tillistellä omaa elämäänsä siellä lähellä vain tajutakseen, että se on oikeasti ihan parasta.




Kuukausi takana, ainakin toinen moinen edessä. Kolmen viikon duunit on nyt taputeltu ja torstaina aika jatkaa matkaa. Just nyt...mun tulee suunnaton ikävä näitä ihmisiä keihin kerkesin tutustua ja kiintyä. Samalla kaipaan tien päälle. Oon vähän jo tylsistynyt täällä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti