Ehdittiin kuitenkin käynnistellä koneet ja uppoutua netin ihmeelliseen maailmaan vähäksi aikaa ja samalla heittää huppuun muutama pelmeni ennen junan lähtöä. Tosin huomattavasti suunniteltua vähemmän sitä aikaa oli kyyti episodin johdosta, mutta parempi kai sekin, kun ei mitään.
Juna oli siis lähdössä 22.10 ja 21.30 maltettiin nippa nappa pakata koneet reppuun ja suunnata asemarakennukseen, joka oli ihan ruokapaikkamme vieressä. 8 tuntia kestävälle yön yli junailulle oltiin varattu istumapaikat, jotka sijaitsi kyllä erillisessä hytissä kahden muun tytön kanssa.
Siinä sitä sitten kivasti, varpaat toistemme perseessä, koitettiin mahtua kahdelle pitkälle penkille nelistään nukkumaan. Läheisyys lämmittää. Ite sain, ku sainki nukahdettua joksikin kolmeksi tunniksi, mutta sen jälkeen loppuaika oliki pelkkää pyörimistä ja asennon hakua. Reppu paino niskaa ja jalkoja ei saanu suoraan ja kylkeen pisti ja palleaan paino ja ja ja...alko kelloki olla sen verran, että kaks muuta tyttöä jäi kyydistä ja meki alettii kaivella rinkkoja penkeille yms, että kaikki on valmiina, kun saavutaan Ulan Udeen, koska junan oli määrä saapua Ulan Udeen 6.44 aamulla ja tiedettiin vaan, että bussi Ulan Batoriin lähtee jostain taksimatkan päästä joskus klo 7 ja klo 7.30 välillä. Eli..meillä saatto olla kiire tai sitten ei. Joten oli parempi elää kiireen mukaan, koska myöhästyminen tietäis ylimäärästä yöpymistä Ulan Udessa ja se ei ollu se mieluisin vaihtoehto.
Juna alko hidastella pysähtymisen merkiksi ja me alettiin taas roininemme työntyä kohti oviaukkoa päät sumussa olemattomasta nukkumisesta ja, siihen mennessä jo kaikkine odotteluineen, melkein 18h matkustamisesta. Nollat taulussa siis, junan pysähtyessä, ulos koleaan aamuun ja miettimään mistä ihan heti sillä sekunnilla saadaan taksi bussiasemalle. Toivottiin, että homma pelittää samalla tavalla, kun muuallakin maailmassa, että aseman edestä löytyy rahan nälkäsiä vossikka kuskeja. Sielähän ne kärppänä. 200r ekalle kuskille pyynnöstä räpylään, ei ollu aikaa tingata ja taksikin tuntu sen varsin hyvin tietävän. Rinkat peräkonttiin, jousille ja kaasupohjaan. Onneks kuski tiesi minne mennä ja jätti meidät vielä ihan silleen, että osotti, että "tuosta se bussi lähtee.". Ja sielä jo pari naista istuskeli odottamassa.
Seiskan aikaan bussi kaarto paikalle ja 12h kevyt bussimatka Ulan Batoriin tuli maksamaan 1300r/naama. Rinkat tavaratilaan ja kuski ohjeisti meidät etummaiseen penkkiin, koska suurimmaksi osaksi muihin penkkeihin oli tehty varaukset jo ilmeisesti aiemmin, ainaki ihmisiä alko lapata sisään paikkalippujen kera. Siitä sitten vaan pienet rukoukset pakaroille, viimeset matkustajat kyytiin ja 7.30 bussi starttas kohti Ulan Batoria. Penkit oli tietysti mukavan jäykät ja suorat ja takanakin ihanasti istui pitkäkoipinen poika, ettei tarvinnut penkin kallisteluakaan sen kummemmin mietiskellä. Ihan loistava matka siis edessä...3h yöunia plakkarissa ja niillä mennään.
Vähä ennen puoltapäivää saavuttiin rajalle ja sehän se aiheutti taas sellasen WHYYYYYYYY?? Miks asioista tehdään niin hankalia???? -reaktion. Siinä "Antakaa mun koomata" -olotilassa en olisi todellakaa jaksanu niitä reppusulkeisia, mutta eihän siinä auttanu, ku tehdä yhteistyötä, ettei tuu sitä nk. Sisäistä tutkintaa.
Koko bussilastillinen siis ulos ja kaikki matkatavarat messiin ja ei, ku Venäjän rajavartioston silmien alle tirkisteltäväksi. Yksi kerrallaan reput läpivalaisuun, ite metallinpaljastimen läpi, jonka kohdalla selvität vielä laukkus sisältöä suullisesti virkailijalle. (Mitä..eikö se laukku ookkaan läpivalaisussa???) Sitte vielä ottamaan maastapoistumis leima Venäjän visaan, jossa pelottavan näkönen muija ei löytänytkää mun passin välistä mun maastapoistumisilmotusta ja alko tivata ja heilutella Katjan ilmotusta, mun näkökulmasta, melko agressiivisesti. Huidoin takasi, että se on kyllä sielä passin välissä ja löytyhän se. Jumalauta. Leimat passiin, naaman tarkka tarkastus kuvasta ja lupa siirtyä eteenpäin....odottamaan seuraavaa etappia.
Itehän näkisin, että tuo syynääminen ois riittäny, mutta mitä vielä. Jonku 30min venailun jälkeen meidät johdatettiin takasi bussille, kamat kyytiin ja matka jatku muutaman sadan metrin päähän Mongolian puolelle, jossa meitä odotti sama syynäys ja siinä välissä bussissa käytiin pariin kertaan tarkastelemassa passit ja visat ja täytettiin maahan saapumis ilmotus. Mun passis oli joku kätkemis moodi päällä, kun taas alko vartija tivata, sen kuulosena, että kaappas salamatkustajan, että missä mun Venäjän visa on???? No niin..sielähän se passissa niinku tähänki asti.
Rajalla vierähti joku parisen tuntia kaikkineen ja aikaakin annettiin siinä yhteydessä vuorokauteen tunti lisää kellon loikatessa pykälällä taaksepäin. Matka jatkukin siitä suoraa Mongolialaisen keittiön pariin eli ruokatauko. Tässä kohtaa alko sitten se vaihe, että oltiin molemmat yhtä kielitaidottomia. Mongolian kielellä rustattu ruokalista ja ainoastaan mongoliaa puhuva, työhönsä selkeästi kyllästynyt, tarjoilija. Jännää. Onnistuin kuitenkin saamaan kahvin ja jauheliha pihvin, joka olikin oikein hyvää. Tilaamani vesi sen sijaan tuotti niin ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, että tyydyin ruuan jälkeen hakemaan sen kaupasta ja sitten kupu ravittuna vielä viideksi tunniksi perseen päälle.
Nää matkat on jotenki sujunu vauhdikkaasti, kun maisemat on vieraita ja muutenki niin ihmeellisiä verrattuna aiemmin näkemiinsä niin niitä jaksaa ihastella tunti tolkulla, ottaa kuvia ja olla vaan omissa ajatuksissaan ja vaikka matka olis sitten 12h tai enemmän niin se vaan sujahtaa ohi. Toki matkustaminen myös imee mehut ja sitä haluaa vaan maata kohteessa tovin, mutta ite kyllä viihdyn..pääosin..hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti