Jaahas. Mistähän sitä vaan alottaisi. Viime postauksessahan ilmoitin lähteväni keskiviikko bisselle. Tulin sitten todella lähteneeksi ja samalla reissulla rustanneeksi koko elämäni ihan uuteen uskoon.
Kaikista maailman ihmisistä satutin juuri sitä ihmistä, joka on jo vuosia ollu mun elämän tärkeysjärjestyksessä ykkösenä. Moni voi siis varmaan arvata, että kyseessä ei ole enempää eikä vähempää, kuin oma avomieheni.
(Lupasin kyllä hänelle aikanaan, että en hänestä täälä kirjota, mutta koska olen tarinan roisto tällä hetkellä niin se ei haitanne.)
Haluaisin kai tavallaan joka solullani ryömiä ja anella anteeksi antoa ja sitä, että saisin vielä mahdollisuuden...toisaalta taas..toinen puoli musta tietää, että tämä oli vain ja ainoastaan ajan kysymys. Asioiden ollessa ennen tätä sillä tolalla, kuin ne olivat. En tokikaan missään tapauksessa voi puollustella tekoani millään tavalla! Se oli törkeä!! Saanen kuitenkin hieman pohtia syitä ja seurauksia:
Oon vähä sellanen ihminen, että kun tykkään jostain tyypistä niin teen sen eteen kaikkeni. Annan itestäni kaiken ja osoitan kaikilla mahdollisilla tavoilla, että henkilö on mulle tärkeä. Oli kyseessä ystävä tai poikaystävä tai kuka vaan. Uhraan oman mukavuutenikin toisen puolesta, jos sitä vaaditaan. Tämä piirre on kai eräänlainen heikkous myös minussa. Pitäis vaan osata olla itsekkäämpi. (noh..nyt sitten olin itsekäs. Todella itsekäs.)
Nyt siis, jos edessä on kaksi ihmistä. Toisen eteen oot tehny ihan kaikkes! Aina ja vielä enemmän. Silti..mikään ei vuosien jälkeen enää riitäkään. Oot vaan se maailman ärsyttävin nainen, joka nalkuttaa joka asiasta eikä anna tehdä mitään. Oot vaan se nainen, jonka pitää olla kotona hiljaa ja tyytyä siihen mitä saat sitten, ku toista huvittaa se omasta tahdostaan antaa. En tiedä onko kaikki oikeesti ollu näin radikaalia, mutta siltä se on tuntunut.
Sitten on se toinen ihminen. Joka ratsastaa tälläseen tilanteeseen, kuin prinssi valkealla ratsullaan. Kertoo, että oot maailman viihdyttävintä seuraa, kaunis, rento, hauska. Luo suhun niitä katseita mitä kukaan ei oo luonut pitkään aikaan. Saa sut tuntemaan itsesi kiinnostavaksi ja tärkeäksi. Niin mitä hittoja. Ei oo kauheen vaikeeta olla sulaa vahaa sellasissa käsissä, kun erot asioiden välillä on noin radikaaleja.
Tietenki mun olis pitäny olla se viisas tässä suhteessa, lähteä himaan, selvittää asiat ensin siellä ja miettiä voiko millekään enää tehdä mitään. Mutta empä ollut. huoh. Ja vaikeinta tässä on juuri se, että miten pahasti loukkasin mulle tärkeää ihmistä. Kuulla se pettymys ja suru toisen äänessä. Se epäusko, että todella tein niinku tein. Ja kaiken tämän jälkeen vielä kuulla toisen sanovan, ettei hän ole mulle vihainen. Sitä alkaa ajatella, että oonko ite kuitenkaan koskaan ansainnu tuota ihmistä? Onko se kaikista teoistaan tai tekemättä jättämisistään huolimatta kuitenkin ollu se ihminen, joka on meistä kahdesta rakastanu viisaammin ja enemmän? Ja minä vaan niin saamarin sokea, etten oo nähny sitä tai tyhmä, että se ei riitä? Varmasti on vikaa molemmissa, mutta miten paljon?
Miljoona kysymystä johon en saa vastausta. Päätin kuitenkin, että koska en tälle asialle juuri nyt mitään voi ja mun täytyy kantaa tekojeni seuraukset niin hyppään siis vaan virtaan, lakkaan stressaamasta ja otan vastaan sen mitä tulee. Toden näköisesti kaikki tuleva on ansaittua, joten tyydyn siihen mitä saan enkä valita. Nyt, kun aurinko paistaa ja räystäätkin tippuu ulkona niin jotenki mieli on vaan rauhallinen ja hyvä. Kyllä kaikki järjestyy...tavalla tai toisella. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti