Erilainen synnytystarina

 Kuukausia olen pohtinut, että kirjoittaisinko tästä. Onko tämä sellainen asia meidän elämässä, jonka haluan avata niillekin ihmisille, joilla näistä tapahtumista ei ole hajuakaan. Toisaalta viime keväänä olisin ollut varsin iloinen, jos olisin löytänyt jonkinlaisen omakohtaisen kokemuksen ylös kirjoitettuna netin syöverestä. Vaan en löytänyt mitään, mikä olisi edes etäisesti lähennellyt kaikkea läpikäymäämme saati auttanut päätösten teossa. Sokkona mentiin ja päätettiin, mitä koettiin siinä hetkessä mahdollisimman oikeaksi. Jos siis joku muukin joutuu käymään tämän saman läpi niin toivon, että tässä olisi edes jotain samaistuttavaa, joka auttaisi kahlatessa läpi netin syövereitä epätoivoisesti tietoa tai kokemuksia etsien.

Tammikuun ensimmäisellä viikolla 2021 tein positiivisen raskaustestin. Oltiin päätetty syksyllä, että nyt voisi olla hyvä aika lapselle. Koulu alkoi olla loppusuoralla ja halusin hoitaa äitiysloman alta pois ennen töihin hakeutumista ilman, että valmistumisen ja töihin menon väliin jäisi ihan kamalasti tyhjää aikaa. Vasta valmistunut ja sen jälkeen vuoden äitiyslomalla pönöttänyt reilu kolmekymppinen nainen, kun ei työmarkkinoilla liene kovin kuumaa kamaa etenkin, kun haaveena oli työllistyä omalle erikoisalalle. 

Itse raskautuminen oli helppoa ja raskauskin sujui alussa laittoman hyvin. En oikeastaan edes tiennyt olevani raskaana muuta, kuin siitä, että kana ja kaikki kasvikset pääsivät ällötyslistalle. Koko ensimmäinen kolmannes meni ultrineen ja kaikkineen täydellisesti. NP ultrasta tuli verikokeineen puhtaat paperit ja me painettiin huolettomasti kohti rakenneultraa, jonka olin varannut RV:lle 19+0. 

Rakenneultra oli huhtikuisena perjantaina ja ultran jälkeen oli tarkoitus viedä kissa pohjanmaalle hoitoon ja ajella siitä lauantaina Kuopioon, koska mun työharjoittelu oli alkamassa siellä maanantaina ja mies jatkaisi sieltä sunnuntaina Haminaan työkeikalle. Nämä viikonloppusuunnitelmathan eivät koskaan toteutuneet.

Laajentuneet lateraaliventrikkelit.  Kätilön aloittama ultraaminen päättyi erikoislääkärin konsultointiin ja tietoon siitä, että meidän sikiöllä ei ollutkaan kaikki hyvin. Lateraaliventrikkelit eli sivuaivokammiot, joiden tulisi olla alle 10mm, olivat 11,3mm ja 11,5mm raskausviikolla 19. Ei kuulosta pahalta, eihän? Pikkuiset millit sinne tänne. Se 10mm on varmaan muutenkin joku keskiarvo. Voihan hajontaa olla? Eikö voikin?  Nämä olivat outo ajatusten sekamelska siinä hetkessä. Kokemus oli muutenkin outo ja jäi ikävä maku suuhun. Kätilö oli nuori eikä oikein osannut suhtautua mun itkuun ollen lähinnä vaivaantunut ja lääkäri oli semmoinen perus lääkäri, jolta kaikki empatiakyky oli väistynyt tieteellisten faktojen täyttämistä aivolohkoista.

Sain ajan heti seuraavaksi tiistaiksi magneettiin sikiön tarkempia tutkimuksia varten ja keskiviikoksi toisen ajan magneetin tulosten läpikäymistä varten.  Päätettiin sitten,  että itse lähden sunnuntaina käymään Kuopiossa, jotta saan harjoittelun maanantaina käyntiin ja tulen maanantaina harkkapäivän jälkeen kotiin ja tiistaina ja keskiviikkona hoidetaan lisätutkimukset ja loppuviikoksi palaan Kuopioon. Mies otti töistä vapaata ollakseen tietysti myös paikalla tutkimuksissa.

Magneetti ei valitettavasti tuonut muuta, kuin lisää huonoja uutisia. Sen lisäksi, että aivokammiot todella olivat laajentunteet, ei radiologi ollut kyennyt löytämään aivokurkiaista kokonaan. Hän arveli myös aivokkammioiden välillä aivoselkäydinnestekierron mahdollistavan väylän olevan kystan vuoksi tukossa, joka aiheutti siis sen, että aivoselkäydinneste ei päässyt virtaamaan normaalisti, jos ollenkaan ja tämän seurauksena aivokammiot olivat laajentuneet. Tämä tarkoitti myös sitä, että todennäköisesti aivokammiot laajentuisivat raskauden edetessä lisää ja estäisivät aivokudosta kehittymästä normaalisti laajentuvien kammioiden viedessä siltä kaiken tilan. Lisäksi aivokurkiaisen puuttuminen osittain tai kokonaan tarkoittaa sitä, että vasen ja oikea aivopuolisko eivät kykene toimimaan yhdessä mikä taas tarkoittaa joko huomattavia tai lieviä motoristisia ja kongitiivisia ongelmia lapsella.

Eli olimme tilanteessa, jossa kukaan ei tiennyt kehittyisikö sikiöllemme aivokudosta lainkaan ja jos kehittyisi niin miten paljon ja miten kehitysvammaisena hän syntyisi, jos syntyisi ylipäätään elossa. Meille kukaan ei näitä vaihtoehtoja ladellut kuitenkaan suinkaan näin suoraan vaan ennemminkin varottiin niin pirusti, ettei vaan vaikuteta meidän päätökseen raskauden jatkamisesta, että tuntui että meille annettiin ihan liian vähän tietoa ja liian iso vastuu yksin tästä päätöksestä. Kaikki piti tutkia ja päätellä itse. Ja voin kertoa, että netistä löydät juuri sellaista tietoa, kuin haluat löytää. Paljon toiveikasta tietoa löytyy, kun sitä toivonkipinää etsii kovasti. Varsinkin amerikkalaisia luotettavan oloisia artikkeleita löytyi paljon, jossa laajentumia pidettiin jopa harmittomina.

Kuitenkin Valviralta haettiin lupa geneettiseen keskeytykseen heti magneetin tulokset saatuamme. Aluksi lähinnä varmuuden vuoksi, koska raskaus oli jo niin pitkällä, että täytyi varmistaa, että meillä se lupa on valmiina, jos sen käyttämiseen päätyisimme.

Magneetin lisäksi tehtiin vielä lapsivesipunktio ja muistaakseni yksi ultra.  Mun oli hiton vaikea tehdä päätöstä keskeyttämisestä lähinnä sen vuoksi, että raskaus oli jo yli puolen välin. Oltiin päästy jo niin pitkälle ja sitten kaikki pitäisi aloittaa alusta ja pelätä sitä, että joudutaanko kohtaamaan sama paska uudelleen. Lisäksi päätöstä ei helpottanut yhtään se, että tiesin, että joutuisin alatiesynnytykseen. Olin saanut jo aikoja sitten lähetteen synnytyspelkopolille, jotta pääsisin keskustelemaan suunnitellusta sektiosta ja nyt mulla ei olisi mitään vaihtoehtoja raskauden päättyessä tällä tavalla. Jotenkin odotin, että mystisesti, jostain ultrasta löytyisi jokin toivonkipinä, että kaikki olisikin hyvin. Lopulta meille varattiin vielä yksi magneetti, mutta kun ajelimme siltä käynniltä miehen kanssa kotiin päätin matkalla, että nyt loppuu tutkiminen ja ihmettely. Me ei hyviä uutisia saada, vaikka tutkittaisiin hamaan tappiin saakka. Päätös keskeytyksestä syntyi sillä matkalla. Peruin magneetin ja varasin meille ajan keskeytykseen. Ja puhun siksi omasta päätöksestsäni, koska miehelle päätös oli selvä jo aikoja sitten, mutta hän antoi mun tutkia ja ihmetellä rauhassa, koska luultavasti näki, etten ollut valmis päättämään eikä halunnut painostaa.

Lapsivesipunktio oli muuten helppo, nopea ja kivuton toimenpide, vaikka ajatuksena se oli hurja ja hirvitti alkuun. Jos joku tätä miettii.

Siispä keskeytys aloitettiin 12.5.2021 antamalla mulle kaksi kohdunkaulaa pehmittävää lääkettä suun kautta, näistä ei tullut mitään tuntemuksia. Olo oli ihan tavallinen. Mentiin kotiin odottamaan ja 14.5. klo 8 palattiin osastolle käynnistämään varsinainen synnytys. Synnytyspelkoisena sinne meno oli mulle melkoisen hirveää. Kaikki se mitä raskaudessa olin pelännyt eniten etukäteen, tapahtui sinä päivänä. 

Keskeytys käynnistettiin heti siinä kahdeksan jälkeen asettamalla 4 Cytoteciä kohdunsuulle ja sitten vaan odoteltiin. Raskaus ei suinkaan keskeydy välttämättä heti vaan Cytotecejä asetetaan neljäntunnin välein niin kauan, että synnytys käynnistyy. Kivunlievitykseen sain morfiinipumpun, josta pystyin 10 minuutin välein nappaamaan lyhyet tumut. Ekat tumut tosin otin vasta iltapäiväviideltä, koska siihen saakka pärjäsin kipujen kanssa ihan mukavasti.

Mulle ehdittiin asettaa kolmet Cytotecit ja viimein 5 minuuttia ennen viimeisen satsin laittamista vähän ennen ilta kahdeksaa räjähti lapsivedet ja siis nimenomaan räjähti,  ja pian sen jälkeen saatiin sikiö ja istukka ulos. Kivut ennen lapsivesien menoa olivat aivan järkyttävät. Kävelin ympäriinsä ja tuntui, että koko kohtu räjähtää. Mies piti käsikynkästä kiinni ja näytti niin avuttomalta, kun ei voinut tehdä mun tuskalle mitään. Pahaksi onnekseni olin käyttänyt morfiini satsinikin vasta, joten siitä ei apua herunut.

Joskus klo 21 jälkeen päästiin viimein lähtemään osastolta kotiin ja kaikki oli niin sanotusti ohi. Siinä hetkessä tuntui, että iso, viikkoja painanut kivi olisi vierähtänyt olkapäiltä. Kaikki epätietoisuus ja odotus oli viimein ohi ja oli aika jatkaa eteenpäin. Vähän luvattomasti tuntui siltä, että pystyin hengittämään erittäin pitkästaikaa.

Sikiö lähti patologille tutkittavaksi ennen sairaalan joukkotuhkausta ja reilun kk:n kuluttua saatiin patologin lausunto, jossa diagnoosi oli Dandy walkerin malformaatio. Dandy Walkerin malformaatio on joukko ongelmia pään rakenteissa. Tyypillisimpiä ongelmia on juuri aivokammioiden laajentuminen, kystat, pikkuaivojen puuttuminen tai kehityshäiriöt ja aivokurkiaisen osittainen tai kokonaan puuttuminen. Syitä tämän tilan syntyyn ei tunneta. Se on niin sanotusti paskan tuurin tulosta. Lapsivesipunktionkin tulokset oli puhtaat. Mitään geneettistä vikaa ei löytynyt. Ehkä helpottavaa niin. Ei pitäisi siis olla oletettavaa, että joutuisimme saman asian kanssa tekemisiin uudelleen. Tai tämän tapauksen ilmaantuminen meidän kohdalle ei mitenkään nosta riskiä, että se sattuisi kohdalle uudelleen.

Syy miksi en juurikaan kirjoita tunteista ja puhun sikiöstä, on se, että mun mielessä raskaus päättyi tuossa ensimmäisessä rakenneultrassa raskausviikolla 19. Avaan kyllä toisessa postauksessa hieman tarkemmin sitten mitä ajatuksia näistä tapahtumista mulla on ja millä mielellä tämän kaiken jälkeen ollaan. Mutta tämän postauksen halusin pitää lähinnä tämmöisenä informatiivisena sen puolesta, että minkälaiset löydökset johtivat tähän lopputulokseen, ilman kuvailua niistä hetkistä kun itkettiin silmät päästämme sohvalla tai siitä kun hoidin 7 viikon työharjoittelua ja varasin harkkapaikan vessassa aikaa keskeytykseen ilman, että kukaan siellä tiesi siitä mitään.

Semmosta. Ei niin onnen ja harmonian täyteinen raskauskertomus.