Hankala pukea sanoiksi niitä tunteita, joita tunsin tai tunnen mitä tulee meidän kokemaan geneettiseen keskeytykseen raskausviikolla 23.
Ja puhun nyt suurimmaksi osaksi omista tunteistani, vaikka miehen kanssa asiat ollaan käyty läpi ja tiedän meidän olevan aikalailla samalla mielellä niin en voi kuitenkaan omista tunteistani puhua toisen omina. Hänen kokemuksessaan lienee kuitenkin joitain eri sävyjä, ovathan ne hänen ja kuitenkin jo fysiologisestakin pakosta hieman eri vinkkelistä koettuja.
Tunteiden sanoiksi pukemisesta tekee ehkä hankalaa se, että koen niiden olevan ehkä erilaisia mitä yleisesti tunnutaan odottavan. Liian järkeviä, ei ihan niin maailmanlopullisia.
En ole oikein koskaan tykännyt jäädä ryveskelemään elämässä tapahtuviin kurjiin tai tosi kurjiin asioihin. Vaikka meikäläisenkin elämässä on tapahtunut paljon asioita, joihin olisi helppo jäädä kylpemään ja antaa niiden määritellä elämänlaatu ja elämän reiluus niin loppujen lopuksi olen määritellyt ne aina mieluummin itse.
Tottakai kuolleen sikiön synnyttäminen alateitse raskausviikolla 23 sisälsi kiteytettynä kaiken sen mitä etukäteen pelkäsin. Kuolleen lapsen alun ja alatiesynnytyksen. Tuntuihan se kohtuuttomalta, että niin raa'asti jouduin kohtaamaan ne raskauteen liittyvät pahimmat pelot silmästä silmään. Suorastaan maailman pään aukomiselta. Kun pelkäsin sitä niin paljon niin olisiko ollut liikaa vaadittu, että se oma raskauskokemus olisi ylittänytkin odotukset eikä suinkaan alittanut niitä olemattomiakin. Näköjään oli.
Raskaus itsessään oli outo kokemus enkä oikeastaan huomannut edes olevani raskaana. Joka kerta, kun neuvolassa tai ultrassa kuunneltiin sydänääniä, yllätyin että siellä todella oli jotain elävää. Se oli aina niin omituista. Oli siis aika hankala siinä vaiheessa olla vielä kovin kiintynyt asiaan, jota ei suurimmaksi osaksi muistanut olevan olemassa.
Ehkä jos olisin kärsinyt suunnattomasta vauvakuumeesta jo alunperin tai jos me oltaisiin yritetty lasta kuukausia tai vuosia tai jos haave omasta lapsesta olisi jotenkin aina ollut todella voimakkaasti läsnä ja se asia, jota varten koen eläväni, olisi tunteet varmasti olleet hyvin paljon erilaisia. Tottakai me odotettiin innolla uutta jännittävää ajanjaksoa meidän elämässä, mutta ehkä sitten sillätavalla järkevästi. hah.
Kuitenkin käydessäni tätä kaikkea läpi samanaikaisesti oli niin sanotusti miljoona rautaa tulessa. Hoidin viimeistä työharjoittelua Kuopiossa eikä sen siirtäminen syksylle tullut itselleni kysymykseenkään. Ajattelin, että vaikka oma elämä pysähtyisi hetkellisesti niin muu maailma ympärillä valitettavasti ei ja kaikki siirretty odottaisi syksyllä kuitenkin hoitamista, joten valitsin suorittamisen. Ja toisaalta miksipä ne asiat kotona makaamalla olisivat muuttuneet, eivät miksikään. Sen sijaan ulostelaboratorion biosuojakaapissa työskentely vaati sen verran paljon keskittymistä, että siinä ei paljon joutanut muuta miettimään, mikä oli siinä hetkessä erittäin tervetullut moodi. Mutta täysin teräsnainen se en ole minäkään, että kyllä sitä ensimmäinen viikko keskeytyksen jälkeen meni illat suihkun lattialla itkien. Päivät harjoittelussa paskaa ja parasiitteja ja illat siellä suihkussa. Melkein tragikoomista, mutta semmoinen se oli se viikko. Mieskin katsoi paremmaksi ajella kesken viikon Kuopioon vähän katsomaan perään, sen verran itkuista oli touhu.
Mutta se viikko oli oikeastaan se kamalin ja sen jälkeen jotenkin elämä palasi aika normaaleihin uomiinsa enkä ole tuntenut mitään pohjatonta surua tai ikävää sen jälkeen. Missään vaiheessa en ole kokenut, että meiltä olisi kuollut lapsi. Enkä osaa ajatella, että "Meillä olisi nyt, jos...". Ei sillälailla elämisessä ole minun maailmassani järkeä.
Tottakai nämä tapahtumat tulevat vaikuttamaan uuteen raskauteen. Se ei ole huoleton eikä helppo. Mutta näillä mennään mitä on ja toivon ihan älyttömän paljon, että vastaavaa ei tarvitse enää uudelleen kokea. Kyllä se kaikki tämän vuoden voimavarat on syönyt, koulun loppukirin ja jatkuvan töissä käymisen ohella. Vähä turhan tapahtumarikas vuosi minun makuun. Mutta kaikesta selvitään niin kauan, kun henki pihisee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti