#TÄÄONMUNJUTTU

Facebookiin perustettu ryhmä rohkaisuna kaikille aloitteleville urheilijoille ja kiusaamista vastaan. Kaikki me ollaan joskus alotettu jostain ja fakta vaan on se, että harvan alotus käsittää 150kg penkkaamisen kylmiltään.

Naisena sitä kuulee varmaan melkosen paljon vähemmän vi*tuilua tällä saralla tai ainakin aiheet on hiukan erilaiset. Kukaan ei odota, että penkkaat tankoa enempää, joten paineitakaan sen suhteen ei ole. Minäpä muuten tuskin saisin sitäkään ylös. hahah. 

Salilla oon käyny ripotellen koko elämäni varrella aina pieniä jaksoja. Kuudennella luokalla jo meillä oli kaverin kanssa uimahalliin ja kuntosalille sarjaliput ja käytiin ensin salilla ja sitten uimassa. Eihän me tiedetty siitä hommasta hölkkäsen pöläystä, mutta pääasia, että jotain yritettiin. Vaikka ainut aikaan saannos tais olla kanssatreenajien hermojen kiristys sillä epämääräsellä tsombaamisella.

Yläasteella oli jotain luokan kanssa salilla käyntejä ja ammattikoulussa löysinkin pumpit, spinningit ja muut ryhmätempoilut. Noihin aikoihin itse salilla laukkaaminen ei kiinnostanut, koska laihduttaminen oli pop. Siihen aikaan kehonmuokkaus meinas mulle ainoastaan naaman rei'ittämistä, korvien venytystä ja haaveita suspensiosta. Pääasia, että vatsa on litteä ja vaate koko s.

Suspensio..riiputusta. Kaikkee sitä ihminen haikailee..

Kolme vuotta sitten, kun tapahtui se viimeinen salijäsenyyden hankkiminen ikään, kuin vahingossa oli hurahtamiseni touhuun melkoinen shokki monelle muullekin, kuin vain itselleni. Joukon suurin viinasieni alkokin hiljalleen kuivahtaa. Tupakan poltonkin se perkele lopetti. 

Ensimmäisen vuoden treenasin yhdellä ja samalla, kaksijakoisella, ohjelmalla. Ei siitä enää viimeiseen puoleen vuoteen varmaan ollut, kuin ylläpitävää hyötyä, mutta itselleni pääasia oli se, että kävin. Viikosta toiseen jaksoin käydä. Välillä saattoi olla kahden viikon tauko, joka on koko aikana ollut muuten pisin tauko..kaks viikoa, mutta aina palasin takaisin. Prässissä taisi alotuspainot olla 40kg, jolla jaksoin tehdä NIPPANAPPA 3x20. Ja Romanialainen maastaveto aiheutti, pelkällä 20kg tangolla tehtynä, ärsytyksen hikikarpaloita, kun en hittosoikoon jaksanut!! Tekniikka oli paska ja painoa ihan liikaa!

Mutta en luovuttanut. Hankin uuden saliohjelman ja siinä myös omaohjaajani vaihtui, jonka kanssa muutettiin hiukka tavoitteita. Siinä vaiheessa olin alkanut ymmärtää takaliston muokkauksen päälle ja sitä tähtäävä ohjelmakin väsättiin. Ja keskittymiseni asiaan parani ja treenaamisesta tuli entistäkin tärkeämpää. Samalla juominen ja juhliminen väheni entisestään ja kuluttamani aika treenin parissa lisääntyi.

Sitten tuli marraskuu 2013, jolloin löin lukkoon kisatavoitteet. Kas siinä vasta shokkihoitoa! "Hyi. Ne on niin rumia ne kisakropat!!" "Meinasitko oikeesti olla kaks vuotta juomatta??" Kaikenlaisia ihme kommentteja sain osakseni.  Ilmoitin aika napakasti, että mun takana voi joko seistä tai olla seisomatta, mutta tämä on nyt mun juttu ja painelen sitä kohti, vaikka yksinäni, jos se on ainut vaihtoehto. 

Mutta pääasia, että mun selän takana on seissyt ne ihmiset, jotka sinne tarvitsen. Ja ensi shokin jälkeen ne tärkeimmät on tullu sanomaan miten ylpeitä ne on musta jo nyt. Ja sellaset asiat ja ihmiset pyyhkii pois sen kourallisen mätää ja sontaa, jota väkisinkin mahtuu tälläselle matkalle. Kaikkia ei vaan voi miellyttää eikä pidä edes yrittää. Napit korville, laput silmille ja tekemään tasan sitä omaa juttua, joka tuntuu hyvältä!

Alotin ehkä prässäämällä 40kg ja maastavetämällä pelkkää tankoa! Mutta jatkoin, koska #TÄÄONMUNJUTTU. Ja nykyään prässissäkin liikkuu hippasen enempi ja pelkän tangon maastavetäminenkin on jo helpottunut. Hahhah.

Itsensä nostaminen muita lyttäämällä on niitä asioita, joita en yksinkertaisesti voi sietää. Koitetaampa nousta omilla vahvuuksilla eikä toisten heikkouksilla.