Pojat ei itke!

Mun piti kirjottaa ihan jostain muusta, mutta satuin kattomaan netistä videon jostain aivokasvaimesta selvinneestä pikkutytöstä ja kun havahduin siihen, että vetistelen tässä sohvan kulmassa niin oli pakko ottaa tämä asia esiin, jota oon miettiny monet kerrat. En siis aivokasvainta vaan tätä mun vetistelyä.

Tuossa meni vuosikausia, että en itkenyt ikinä. Harvemmin edes lapsena. En oikeastaan muista milloin lakkasin itkemästä kokonaan, mutta joskus reilusti ennen yläasteen alkua se oli ja sitä kuivuutta kesti aina tuonne reilusti päälle kaksikymppiseksi. Musta se vaan oli kertakaikkiaan heikkous vollottaa ja ihan ämmien touhua. Ja periaatteessa, jos et itke niin kellään ei ole konkreettista todistetta siitä, että susta tuntuu pahalta tai hyvältä...(c'mooon kuka nyt ilon takia itkee??? no näköjään myös minä). Itkemättömyys ajo mut välillä myös tilanteisiin, jotka todella hävetti. Oli aika jäätävää olla ystävän hautajaisissa ja täysin turta. Ei kyyneltäkään, vaikka sisältä olin ihan palasina ja olisin halunnu huutaa. Kaikki ympärillä itki. Minä en vaan pystyny, vaikka olisin halunnu.

Ekan kerran vuosiin tais hanat aueta kolmisen vuotta sitten eksän kanssa jonkun riidan seurauksena, kun olin vaan niin turhautunu ja loppu ja kun sanat ja kädet loppu niin ei ollu enää muuta vaihtoehtoa, kuin itkeä..itkeä sitä, ettei mikään sanominen tai tekeminen menny perille. Muistan hämärästi tuon hetken. Suututti, että itkin. Hävetti. 

Siitä lähtien tuli välillä pillitettyä, jos turhautti tai suututti, mutta edelleen tosi harvoin. Mutta NYT. En tiedä mitä tämä fitness, ihan aikuisten oikeasti, tekee ihmiselle, mutta musta on tullu varsinainen herkkis! Johtuuko se jostain sisäisestä tasapainosta, kun kaikki sellanen, joka aiheuttaa kiukkua ja ahdistusta, on karsittu elämästä? Kun kaikki tunteiden turruttajat, viina, tupakka jne on poissa?

Saatan oikeasti kyynelehtiä ihan vaan siksi, että on asiat niin hyvin. Kirjoitan ystävälle viestiä, kuinka paljon hän mulle merkitsee, vedet silmissä. Tiedän, että ystävällä on paskempi olla, kuin mitä hän ulospäin näyttää ja vetistelen huoltani siitä asiasta täällä kotona. Mikä tahansa asia voi olla tarpeeksi koskettava ja saada mut kyyneliin. SIIS MISTÄ NE TULEEE??? Se määrä suolavettä?? Luulis, että tällä hikoilulla kaikki ylimääränen neste mun kehosta olis poissa, mutta kai tuola silmämunissa on joku varapussi, joka ilmeisesti on ihan ääriään myöten täynnä vuosien itkemättömyydestä, kun niin herkästi tirskuu nykyään yli!

Eihän tässä muuta vikaa ole, kuin se että mun äijämäinen uskottavuus karisee aika kovaa vauhtia ja viimesiä rippeitä tiputellaan jo ja sitte mä oon täysin aseeton hyökkäyksiä vastaan. Ei auta enää heilutella "Mä oon tehny mun autoon jäkopää rempan" -korttia, jos vollotat hiusten pidennykset päässä ja korkkarit jalassa ensin 3 tuntia siksi, että sun paras ystävä sai viimein unelmiensa kengät. WTF? Vaikkeihan näillä asioilla ole mitään tekemistä keskenään, mutta on aika jännä tutustua tähän uuteen, pehmeämpään minään, jolla näyttäis olevan ihan ne näkyvätkin tunteet niiden järkyttävien suojamuurien takana, jotka lienee laskusuunnassa..siis ne muurit.

Jotenki tää kaikki oleminen ja tekeminen on niin aitoa ja kaikella on joku tarkotus ja päämäärä niin on paljon helpompi olla itse myös avoimempi ja heittäytyvämpi, luottavaisempi. Ajatella, että jos antaa itsestään ihmisille kaiken..myös sen herkän puolen niin voi myös saada itse paljon enemmän. Ja jos joku joskus sattuukin käyttämään antamiani asioita mua vastaan niin sehän on sen häpeä. Ei mun. Loppujen lopuksi, jos itse on avoin, aito ja rehellinen. Niin ei siinä voi ikinä hävitä. Ei koskaan.

Hmmm..päivän oivallukset on siinä. Jännää tämä itsetutkiskelu.