Selailin reilu kuukausi takaperin mol:n sivuja ja löysin työpaikkailmoituksen, jossa haettiin liikunta-alan ammattilaista TAI tarpeeksi kiinnostunutta henkilöä koulutettavaksi tehtävään. Noh..minähän sipasin sellasen hakemuksen sinne sähköpostiin, josta sai varmaan niin fanaattisen ja sekopäisen kuvan, että kutsu haastatteluun irtos ehkä pelkästä mielenkiinnosta ihmistä kohtaan, joka rustaa niin överiöveriyliinnokkaan kilometrin mittasen läähätys viestin.
Olikohan se siis 30.6, kun intopinkeenä kipitin haastatteluun enkä yhtään tiennyt mitä odottaa. Ekaa kertaa elämässäni pystyin kuitenkin olemaan täysin oma itseni ja selkeästi kertomaan omat tavoitteeni asioiden suhteen ja kieltäytymään asioista, jotka eivät tue tavoitteitani. Ajattelin, että haluan sitä NIIIIIIN paljon, että jos se on mua varten niin mä saan sen ilman, että mun tarvii tyytyä sellaisiin asioihin, jotka ei vie mua eteenpäin.
Tarjolla oli siis kokopäiväinen liikunta-alan osaajan paikka.. sis. ryhmäliikunnan vetämistä ja kuntosaliohjausta ja sitten paikka, jossa on pelkästään ryhmäliikunnan vetämistä. Ja lähdin tavoittelemaan kokopäiväistä, koska kuntosaliohjaaja/personal tariner on mun tavote ja kiinnostuksen aihe numero 1.
Minkäänlaista koulutustahan mulla ei alalle ole enkä ole ikinä edes MIETTINYT miten ryhmäliikuntatunnit suunnitellaan ja minustahan teki varsin onnellisen kananmunan, kun sain kutsun haastattelun toiseen osioon, joka oli näytetunti. Voi terve!! 2 Itse valitsemaa biisiä + omat koreografiat ja 1 valmis biisi koreografioineen ulkoa opeteltavaksi. Alkuaskelluksesta kyykkybiisin kautta rintabiisiin eli n. 10-15min mittanen tunnin pätkä täytyi suunnitella ja ohjata muille hakijoille ja "raadille". Oh my lord!!
Voitte kuvitella, että viimeset 3 viikkoa oon ollu niin paniikissa. Tartuin toimeen tietysti ihan heti ja aloin harjoitella valmista koreografiaa, että saan jotain käryä miten ne on suunniteltu. Ja valmiin koreografian sainkin ihan parin päivän sisällä taottua muistiini..PUOLIKSI ja sitten jotenkin jätin kaiken roikkumaan, koska mua ahdisti ajatus koko hommasta ja olin niin epävarma. En tienny yhtään mitä teen. Ja suljin koko näytetunnin ja sen suunnittelun mielestäni "Onhan siihen vielä aikaa." "Nyt ei ehdi. Huomenna.."
Ensimmäinen viikko siis meni ihan harakoille. En vaan saanu oikein mitään aikaan. Tokalla viikolla aloin suunnitella kyykkybiisiä ja lähdin lähestymään, tatoihini nähden, asiaa ihan liian kunnianhimoisesti ja ahdistuin lisää. "Ei s**tana! Perun koko haastattelun!" Toisen viikon lopulla lyttäsin koko kyykkybiisin suunnitelmineen, vaihdoin kappaletta ja sain vihdoin tunteen, että nyt ollaan oikeilla jäljillä. JES!! Ja vihdoin..viimeisen viikon keskiviikkona..kaks päivää ennen näytetunnin pitoa..sain koko kolmen biisin helahoidon pakettiin, harjoteltua sen läpi putkeen viidesti ja sitten en voinu enää laittaa, kun tassut ristiin ja rukoilla etten munaa itseäni!
Miks aina kaikki on jätettävä viime tippaan? Viimesen päivän pakkomotivaatio. Ihan tarpeetonta itsensä stressaamista, mutta kai ne on niitä hetkiä missä tuntee elävänsä. Hahhaha. Helkkari!
Ja eilen oli se näytön paikka. En oo ikinä milloinkaan jäänittäny työhaastattelua niin paljon! Ja olihan tämä ihan erilainen, kuin mikään ikinä. Lyttäsin itseäni alimpaan maanrakoon jo valmiiksi ja psyykkasin kyllä tosi mainiosti itseäni siihen, että epäonnistun ihan heittämällä, unohdan koreografiat, myöhästyn kaikessa ja munaan täydellisesti. Maalasin vielä mielikuvia haastattelutilanteessa seinustalla seisoskelevasta naislaumasta, joka naureskelee ja osottelee häijysti sormillaan, kun teen itestäni pellen. Jep..ihan pieni epävarmuuden aalto ja taantuma tilaan, jossa olin viimeksi ehkä 15 vuotiaana. Ihmismieli on outo, kun se haluaa jotain kovasti!
Kun pääsin paikalle ja tapasin kaikki muut liikuntasalissa..tuntukin, että koko jännitys katos sen siliän tien. Kaikki ne ihmiset oli niin avoimia, välittömiä ja huumorintajuisia, että eihän siinä ollu mitään hätää. Mun lisäksi kaks muuta oli samasta lähtökohdasta, ei mitään hajua ohjaamisesta ja yhdellä oli kokemusta tuntien vetämisestä ennestään. Meitä oli siis yhteensä neljä havittelemassa paikkoja. Ja siinä kun kerettiin turista niin en todellakaan ollut ainut ketä jännitti. Mikä helpotus!
Vedin oman settini kolmantena. Oli kaikki microfonit ja pelit ja rensselit. Ja loppujen lopuksi en tainnut olla yhtään hassumpi. Muistin koreografiat, sain jopa spiikattua väliin jotain, joka oli ehkä mun suurin pelko, että saanko sanottua mitään. Ja kyllä..en tainnu munata itseäni ensinkään. Jäi tosi hyvä fiilis ja meininki varmisti sen, että tuo on juuri sitä mitä haluan...liikkua ihmisten kanssa! En enempää enkä vähempää! 26 vuotiaana oon viimein, kaikkien niiden kokeilujen ja 2kk:n "haluan tänään olla jonglööri" -hommien jälkeen, löytäny sen jutun mikä on ihan täysin MUN JUTTU!! \o/
Noh..jokatapauksessa..ei vielä juhlita. Alkuviikosta tulee palaute haastattelusta ja mahdollinen kutsu vielä kerran jatkoon, jos sellanen flaksi käy. En halua ajatella asiaa, en halua luottaa siihen, että pääsen jatkoon enää, etten tipu niin korkealta ja kovaa, jos niin ei käy. Avoimin mielin odottelen alkuviikkoa. Jos en pääse enää jatkoon niin ei mahda mitään. Tiedän, että tein näillä taidoilla ehdottomasti parhaani ja tiedän, että mussa on tälle alalle potentiaalia, joten keksin muun väylän lähestyä unelman saavuttamista, jos tämä väylä ei aukene enempää.
Hyvä fiilis on kuitenkin nyt! Ja alkuviikosta tämän asian tiimoilta sitten enempi.
Kiitos niille muutamille ihanille ihmisille keille kerroin tästä etukäteen ja jotka valo muhun uskoa, vaikka ite paskoinkin oman mielenterveyteni hyvin tehokkaasti siitä huolimatta, mutta olisin paskonu ehkä pahemmin, jos nämä muutamat ei ois sanonu mulle, että ei oo olemassa muuta vaihtoehtoa, ku onnistuminen, että se on päivän selvää. Ootte korvaamattomia! <3
Tänään luvassa laatuaikaa(ts. lapsenvahtikeikka) kummin murun kanssa! \o/ <3
Tänään otin mittojakin ja edistystä tapahtuu, mutta niistä lisää myöhemmin..nyt on jo liikaa tekstiä. haha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti