Mitä Fitness on minulle

Mahdollisuus esitellä persettä ja siihen kylkeen syy käydä kampaajalla? Nääh. Ei. 

Ennen kisapäätöstä kerkesin treenailla vuoden päivät ja tein omia kokeita ruokavalion muutoksilla ja pieniä itsekuri testejä, mm. moneen kertaan mainittu jutan gofatgo -dietti. (Täällä siitä) En missää vaiheessa ajatellut, silloin, kisaavani..en uskonut, että pystyisin tai edes haluaisin pystyä moiseen kurinalaisuuteen tai siihen, että elämä pyörii treenaamisen sun muun ympärillä pidempään, kuin kuukauden kestävien testijaksojen verran.

Missä tällaiset kisapäätökset sitten syntyvät?

No tietenkin viikon mittasella junamatkalla Siperiassa. Siinä istuessani ja katsellessani ohi viliseviä Venäläis kyliä ja kaupunkeja, sielä yhteisvaunussa, jossa jaoimme neljättä päivää kotoista hien hajua peseytymismahdollisuuden uupuessa, sain ilmeisesti tuulahduksen tulevaisuutta ja päätin, että palattuani kotiin, vedän järkyttävät perslärvit ja sen jälkeen teen kaikkeni, jotta pääsen kisalavoille. Ja niin...kaksi kuukautta myöhemmin..kotiinpaluu lennolla Bangkok - Arlanda - Helsinki, täytin FitFarmin valmennus ilmoitus kaavakkeen ja heti miten, Suomeen päästyä, lähetin sen eteenpäin.

Siperian maisemia junan ikkunasta

Missään vaiheessa en ajatellu mitään bling blingiä tai huomiota tai itsensä esittelyä tai sitä mitä tämä bikini homma tuntuu monen, etenkin ulkopuolisen silmin, olevan. Ei..ainoat syyt kisa-ajatuksen heräämiselle oli päämäärä, itsensä ylittäminen, mielenkiinnon ylläpito ja halu omistautua.

Kyllästyn salaman nopeudella asioihin, joissa kehityn liian hitaasti tai jotka ei tarjoa edistymismahdollisuuksia lainkaan. Esimerkkinä mun espanjan kielen opinnot. Kerta en oppinut koko kieltä kuukaudessa, sai se jäädä, koska mun motivaatio ei vaan riitä, jos ei tuloksia synny. Kaiken lisäksi oon niin laiska, että tuloksia pitää saada aikaan yhdellä tietyllä tekemisellä, yhtenä tiettynä aikana. Jos menen salille kyykkäämään, tiedän että lihas kasvaa, kun teen sen kunnolla. Jos menen aamulla lenkille, tiedän, että rasva palaa.

Jos näytän näin helvetin rumalta, ei aamujumppa oo voinu, ku mennä perille.

Espanjan tunnilla saatoin lukea sanoja tunnilla ja ehkä kotona ja EHKÄ ne jäi päähän, ehkä ei. Inhoan EHKÄ sanaa. Mun pitää tietää, että jotain tapahtuu varmasti ja pystyä vaikuttamaan siihen. Vain siten saan asian pysymään kiinnostavana.

Miksi siitä huolimatta pitää kisata?

Koska, todellakin, halu itseni ylittämiseen on niin suuri. Takapajulan dokaavasta, hyllyvästä, mopoja rassaavasata heppatytöstä on aikamoinen kontrasti tiukkaakin tiukempaan, parsakaalia järsivään, kuudelta aamulenkkeilevään fitness mimmiin. Ja JOS kisatavoitetta ei olisi. En olisi tässä. Ilman konkreettista päämäärää, paperiin ja kiveen hakattua maaliviivaa, olis mun elämän meno ihan varmasti toisenlaista.

Ja uskokaa tai älkää. Rakastan tätä hommaa. Rakastan rakastan rakastan!! Vaikka rakastan myös sarkasmia, itseironiaa, huonoa huumoria ja negatiivisuus puree aina paremmin, kuin positiivisuus noin niinku viihdearvollisesti...niin kaikesta nillityksestä, skitsoilusta yms. huolimatta...en vois kuvitellakaan että luopuisin tavoitteestani. Tai tekisin yhtään mitään muuta mieluummin.

Se vitutus, jonka selätät aamulla lähtiessäsi vesisateeseen lenkille ja se voittaja fiilis minkä kanssa palaat takaisin kotiin läpimärkänä, mutta tyytyväisenä itseesi, jälleen kerran.
Se fiilis kunnon treenin jälkeen, kun hiki lentää vielä 2 tuntia lopetuksesta ja teit jokaisen sarjan edelliskertaa puhtaammin ja paremmalla tuntumalla ja raskaammilla painoilla.
Ja tieto siitä, että kaikella tuolla tekemisellä on tarkoitus. Päämäärä. Palkinto. Ja mulle vaan ei riitä palkinnoksi tai päämääräksi oma peilikuva vaan se täytyy olla jotain konkreettista..mulle sen palkinnon täytyy olla kisalava, joka todistaa sen, että tein tarpeeksi ja voin saavuttaa ihan mitä ikinä haluan, kun vaan tarpeeksi haluan.

Reiluuden nimissä..mulle pirtelö ja miehelle omin pikku kätösteni avulla väännettyä pizzaa.

Ihmiset puhuu siitä, että en voi tehdä sitä, tätä tai tuota. Voi mua parkaa. Oon sanonu miljoona kertaa. Voin tehdä, juoda, syödä mitä ikinä haluan ja koska haluan. Vituttaako välillä jättää bileitä välistä, koska ei huvita olla ainut, joka ei halua juoda? Kyllä. Olenko välillä helpottunut voidessani kieltäytyä treenaamisen varjolla reissuista, jonne ei huvita lähteä? Kyllä. Valuuko kuola suusta väsätessäni toiselle ihmiselle pizzaa ja juodessani itse siinä sivussa rahkapirtelön? No kyllä! Mutta voinko elää näiden asioiden kanssa päämääräni vuoksi? KYLLÄ.

Onko tämä nyt sitten elämää Fitneksen ehdoilla vai onko tämä vain elämää, joka tekee mut tässä hetkessä onnelliseksi ja joka saa mut jaksamaan, vaikka elämä nakkais mitä paskaa. 

On nimittäin päiviä, jolloin oon itkeny salille meno matkan, mutta pyyhkiny naaman treenin ajaksi ja unohtanu koko ympäröivän maailman siksi hetkeksi ja jälleen itkeny kotiin kävelymatkan, koska kaikki muu on tuntunu niin hiton paskalta ja mun päämäärä on ollut ainut syy nousta sängystä ylös joka päivä. Ja on iltoja, jolloin en malttaisi käydä nukkumaan, kun odotan niin innolla aamutreenejä. Uskokaa tai älkää tätäkin. Mustakin vähä sairasta. Hahah. :D

Ehkä, koska oon ekaa kertaa pappia kyydissä, oon hiukan neuroottinen, liian jämpti ja fanaattinen, mutta eka kerta jännittää aina ja saa meidät ihmiset hermoilemaan (HAH..varsinainen aamuinen vitsiniekka), annettakoon se minulle anteeksi. 

Ja tärkeä kysymys..miksi vitussa tämä blogi?

Ensinnäkin rakastan kirjoittamista. Oon aina rakastanut ja se on ehdottomasti itseilmaisuni vahvin muoto. Kaikki asiat saa miljoona kertaa järkevämpään järjestykseen ja sanottua siten miten ne tarkoittaa, kun kirjoittaa ne ylös.

Uskon, että kaikkia ihmisiä ei kiinnosta mun treenaaminen, selfiet ja hikipinkoilu ja intoilu, mutta niistä puhuminen ja niiden vatvominen on mulle just nyt tärkeässä asemassa, joten näin ne keitä ei kiinnosta voi ignorata mun jutut jättämällä blogin lukematta ja ne keitä kiinnostaa voi seurata sitä asiaa tämän kautta.

Tällaista on mulle Fitness ja nimenomaan se kisatavoite puoli siinä. En todellakaan väitä enkä ala väittää, että tämä on jotain ruusua, shampanjaa ja blingiä koko helkkarin ajan. Ehen. Ihan varmasti on aikoja, jollon tämä on musta ainoastaan syvältä perseestä, mutta ei se sitä tarkota, että jos jotain asiaa rakastaa etteikö siinä vois olla ne nurjatkin puolensa. Miettikäähän, vaikka parisuhdetta.

Treeni kuulumisia tähän loppuun sen verran, että vikaa viikkoa ennen lepoviikkoa taas viedään ja tänään ois tiukkana vuorossa etureppanat, jotenka hiukka päivemmällä niitä sitten pieksemään.

JA hiukan myöhässä oon uutisteni suhteen, joita lupasin maanantaina kirjotella Savonlinnasta, mutta joo..tällä ois nyt sitten sellanen ihan oikea työpaikka. Ensi maanantaina alkaa. Mutta siitä lisää myöhemmin.