sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Luvattoman hyvä fiilis

Kaikki alko perjantaina. Latari oli loppunu, joten en voinu vetää vitargoakaan, ..noh.. koska se maistuu ihan ripulille(niin ja se on muka maustamaton versio.hah!), joten heivasin banaanin naamioon ennen takareino treeniä ja päätin, että nyt tai ei koskaan ne perkeleet kokee elämänsä shokkihoidon...siis sillä tarmolla, johon pystyn yksin.

Ja en tiedä..oliko se se superbanaani vai se, että edellisen päivän kallonkutistaja käynti, tai lähinnä sen jälkeiset tapahtumat, nosti mut taas jostain kurjuuteni syövereistä ja potkas jotain uutta tarmoa persuksiin, koska sain, kuin sainkin takarepoihin poltteen, jopa pientä sivuaskelta aikaiseksi siirtyessäni tehtävästä toiseen. \o/

Alkulämppä corssarilla suju sellasella sykkeellä, että en olisi ihmetelly, vaikka oisin saanu sen härvelin kulkemaan oikeesti eteenpäin. Kyykyt meni syvemmältä, kuin aikaisemmin, prässäsin enemmän ja lantion nostotkin tuntu uppoovan kunnolla takalistoon ja reisille. Siihen täytynee keksiä kyllä joku vaihtoehto tapa suorittaa se. Vaikka en lapsia oo tähän käteen suunnitellutkaan niin, jos mätän vielä yhdenkin lisälimpun nykyiseen 70kg:n vapailla niin mun munasarjat on entiset!

hiki tuli!!
Treeni oli niin mainio, että oisin voinu tanssia kotimatkalla. Kaiken tämän päälle ilmakin oli lämmin ja ilosia ihmisiä joka paikassa.

Lauantaipäivä oli taas pyhitetty koululle ja koulupäivä kulukin kivasti kädet pullataikinassa ja pitkojen letitystä muistellen. Väänsin 2l taikinan yksinäni ja mietin jo, että jos sellasta on jatkossakin edessä ei ylimääränen rannetreeni ois välttämättä pahitteeksi..kyllä siinä säikeitä rullatessa alko ajatella jännetuppitulehduksen mahdollisuutta pidemmässä juoksussa. En muistanutkaan miten rankkaa hommaa se on. Mutta terapeuttista.


Hyvää koitin, mutta ihan priimaa pukkas. Hahha!! :D

Lähtökohta tälle luvattoman hyvälle fiiliksellehän on perjantai aamussa, jolloin heräsin erittäin tutusta kainalosta, josta en rehellisesti sanottuna uskonu enää ikinä herääväni ja se ikuisuus ajatus on pitäny mua aika tiukassa otteessa ja saanu mielen tosi matalaksi pitkäksi aikaa. Tiesin, että ikävöin sitä kainaloa niin, että sattuu, mutta päästessäni siihen tajusin, että ikävöin sitä vieläkin enemmän. Siinä ollessani en vaan pystyny olemaan mistään muusta niin varma, kuin siitä, että siinä mun kuuluu olla, vaikka sen meidän tasapainon saavuttaminen ois minkä työn takana. Ja viimein saavutettiin  yhteisymmärrys siitä, että se työ kannattaa. Ja todellakin uskon siihen, että nyt lähtökohdat on paremmat, kuin aikoihin.

Luvattomaksi hyvän fiiliksen tekee kuitenkin se, että paljon paskaahan on tapahtunut ja on koettu. Kaikkeen liittyy paljon epävarmuutta ja yhtään mitään ei saisi sanoa ennenkä ollaan taas vietetty kunnolla aikaa yhdessä ja todella alettu tehdä töitä meidän eteen. En hetkeäkään usko, että selvitään tästä kaikesta kahdestaan saati helposti. Mutta uskon, että selvitään. Ja se lienee nyt tärkeintä, että vihdoin molemmat uskoo siihen.

Ikuinen optimisti ja tunne ihminen: "Rakkaus voittaa kaiken." Hahhah.

Tämän aamun lenkiltä. Pispalanharju! Uh..love Tampere ja kevät! <3 <3

Tänään saatan jopa saada kainaloni takaisin tänne, viimeistään huomenna, joten se olis ruoka naamaan, rinta-haukkari-ojentaja-vatsa -jumppa, sauna, solkku ja siivous! 

Voi ei. Ihanaa, kun ei ahdista. :)

2 kommenttia:

  1. Ihanan hyväntuulinen kirjoitus, tulin itsekin hyvälle mielelle tätä lukiessa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah. Kiva kuulla, että hyvä fiilis välittyy muillekin! :)

      Poista