Lapsena sain lahjaksi nukkevauvan (ristin sen muuten nukkevauvaksi..mikä mielikuvitus. Ei voi, kuin ihailla.) ja rattaat. Käytin rattaita hiekan kuskaamiseen leikkimökkiin. Ja nukella en tainnut leikkiä ikinä yht'ainutta leikkiä. Siihen kiteytyy aika hyvin kaikki se, millainen olen lasten kanssa. En tunne oloani kotoisaksi. En osaa lässyttää ja lulluttaa niille mini-ihmisille. Ja vaikka olenkin sanavalmiina nuorena naisena tunnettu, niin nämä kääpiöt saa mut ihan hiljaiseksi, jopa NUKKEvauva.
Vaikka pitkään olin sitä mieltä, että lapset vaan ei oo mun juttu ja biologinen kellokin taisi olla rikki jo asennusvaiheessa, niin silti muutama vuosi takaperin tulin siihen tulokseen, että ehkä kuitenkin, sopivan ja vastuuntuntoisen kumppanin löytyessä (ilmeisesti oletin, ettei sitä löydy koskaan..toisin kävi.), se ei olisi ihan täysin poissuljettu vaihtoehto, että pyöräyttäisi jonkun pikku perkeleen, joka on velvoitettu kuuntelemaan päivästä toiseen mun lonkkakipuja sitten, kun olen vanha ja katkeroitunut hoivakodin muistisairas asukas. Ja juu tiedän..lapsia ei tehdä vaan niitä saadaan. Ja kun tätä ikää alkaa olla ja melkoisia hulabaloo vuosia takana niin kuka tietää, ehkä en edes voi saada lapsia. (ja tämän mainion aloituksen perusteella ehkä joku lukemaan uskaltautunut jo toivookin, että voisi olla parempi niin..haha)
 |
| Etsin todellakin googlesta kuvia hakusanoilla "Funny vomiting baby". kuva: https://theoatmeal.com/comics/ |
En ole ikinä kokenut mitään vaaleapunaista hattara-ajatusta lasten saamisesta. Että voi, kun se olisi ihanaa ja täydentäisi meidän parisuhdetta niin ihanasti. Vitut. Päinvastoin. Mietin kauhuissani miten me selvittäisiin siitä. Mietin valmiiksi keinoja pitää parisuhde kasassa vauvavuoden ja sen jälkeen, mietin miten kestän loppuelämäni sitä menettämisen pelkoa (jota tunnen nyt jo kaikkia kohtaan), pelkään sitä, että mitä jos inhoaisinkin lastani heti kättelyssä, itsekkäästi pelkään sitä, että joudun tungetuksi johonkin suopermamma muottiin missä mun odotetaan olevan himassa kunnon kotiäitinä vähintään 3 vuotta, käyvän mammakerhoissa ja puhuvan pelkän Minni-Alisan kakan koostumuksesta. Pelkään että saan vammaisen lapsen, pelkään että saan kusipäisen lapsen, josta tulee narkkari, alkoholisti ja rikollinen, vaikka käyttäisin kaikki taianomaiset hyvän ihmisen kasvatusmetodit JA pelkään synnytystä! Voi pojat, pelkään, että repeän niskasta napaan enkä ole koskaan enää pidätyskykyinen...mistään ruumiinaukosta.
"Kaikki nuo unohtuu, kun saat sen ihanan nyytin rinnalle"- sanotaan. Mutta on myös todella paljon mahdollista, että ei unohdu.
Vaikka suurin osa ihmisistä, jotka tunnen ja joilla on lapsia, pitää lapsista ja ovat kuin tehtyjä äiti ja isi - ihmisiä niin silti en jotenkin usko olevani yksin näiden liian realististen ajatusteni(pelkojeni) kanssa. En voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti