Karsinta pohdintoja ja yleistä liirumlaarumia

Elävien kirjoissa, koti siivottu, viikon ekat treenit vedetty ja sitä rataa. Ah. Hyvä fiilis.

Lauantaina tuli tosiaan oltua Tampereen NFE karsintoja katselemassa ja kyllähän sieltä taas melko makoista motivaatiopläjäystä tuli ammennettua.

Kuvat Bodylehti

Henriikka Klemettihän oli jälleen omassa sarjassaan ihan selkeästi ykköspaikan pitäjä ja olisin kyllä loksauttanu leukojani, jos ei olisi sille pallille yltänyt. Ihan huikee kunto ja se lava esiintyminen. En tiedä miten paljon saan sahata tuot laminaattia, että pääsen edes lähelle tuota esiintymistaitoa. Ja tälleen, ensikertalaisena, saanen tuosta kuntopuolestakin varmaan vaan haaveilla. Nyyh. 

Pauliina Teittinen oli toinen neitokainen, jonka lavalle tsippailua odotin. Ja ihan vain siksi, koska ensinnäkin olen seuraillut hänen blogiaan(<-linkki) jo tovin ja toisekseen, koska hän oli päättänyt peittää massiiviset tatuointinsa Tampereen karsintoihin ja sattuneesta syystä se asia kiinnostaa mua melkolailla. Ja ihan jokainen kuva oli saatu peitettyä ja siihen samaan syssyyn nainen nappasi paikan SM-kisoista! Huippua! Tosin myös aika järkyttävää miten raa'asti ihan pelkät tatuoinnit vaikuttavat sijoittumiseen, vaikka kunto olisi mikä. Noh...lajini vaatimukset ovat käyneet erittäin selviksi, joten niillä mennään.

Aikalailla samaa mieltä olin kaikista finalisteista ja edelleen oon tosi tyytyväinen, että sielä kärjessä on keikkunut ne omaa silmää miellyttävät fysiikat. Ei ole enää niin epäselvää se mitä kohti on itse menossa. Veikkaan, että tässä en ainakaan liikaa lihaa ehdi tahkota, joten täys höyry päälle vaan, että on lavalla sitten jotain mitä esitellä. Ja rehellisesti..mieluummin näyttäisin sielä lajini vaatimuksiin liikaa, kuin liian vähän.

Tuo oma tiimihän oli jälleen niin hienosti edustettuna ja kärkisijoilla, että hurjasti onnea vaan kaikille, jotka pääsi jatkamaan ja tottakai jätti suuri käsi myös niille, jotka ylipäätään oli lavalla! Se alkaa musta tuntua koko ajan pelottavammalta ja pelottavammalta ajatukselta ja takaraivoon hiipii hiljalleen se tosiasia, että sielä lavalla tulee olemaan pari muutakin muijaa ja että sinne päästäkseen...mulla on edessä vielä melekosesti hommia ja aika vähän aikaa. Puuh. Haluaisin jo sen kuntotsekin, että tietäisin yhtään missä olen menossa. Toisina päivinä on niin mitätön olo ja toisina taas tuntuu, että viime kuukausina on tapahtunut hirveästi.

Oon löytäny myös itsestäni ihan uuden tyypin. Kilpailija tyypin. Yhtäkkiä ei riitäkään, että teen sen mitä on vaadittu vaan haluan tehdä vielä enemmän, koska pystyn! Tuntuu, että joka kerta, kun joku odottaa jotain haluan ylittää sen odotuksen. Pistää paremmaksi! Se on tavallaan sitä kisailua itseni kanssa..jäädäänkö vänisemään vai näytetäänkö tuolle, että tässä pystytään parempaankin. Se lienee se ominaisuus joka pitää mut mukana ja kiinnostuneena. Mikään asia ei junnaa paikallaan. Joka päivä on jotain uutta voitettavaa ja koko ajan voin olla parempi. Se on aika siistiä.

Huomenna ois yhteistreenit pitkästaikaa Mikon kanssa ja tietysti keskittyminen on suunnattu jälleen takajalkoihin ja hanuriin. Viimesen pt käynnin voisinkin ensi kuussa uhrata etureiskoille ja sitten saankin siirtyä pikkuhiljaa kisavalmennukseen. Kääk! Minne se vuosi hävisi??