Tällä kertaa teen asiat oikein ja annan itselleni luvan itkeä ja rämpiä, vaikka kuukauden putkeen tai kaksi. Lupaan itselleni, että saan olla rikki ja surullinen. Saan vaipua epätoivoon ja elää sitä paskaa fiilistä just niin kauan, ku siitä ylipääseminen vaatii, mutta nyt en enää vaadi päästä takaisin. Nyt en enää ojenna kättäni syljettäväksi enkä käännä kylkeäni potkittavaksi. En. Uskon vihdoin, että rakkaus ei aina voita kaikkea ja toisen rikkomaa ei pysty korjaamaan. Luovutan. Päästän irti.
Jännä mihin omat voimavarat riittää, kun joku asia on kyllin tärkeä, kun ajattelee, että joku ihminen on kaiken sen arvoinen. Siedän, mukaudun, kestän paljon, kun tunnen jonkun asian tai paikan olevan tärkeysjärjestyksen ykkösenä. Siksi kai mua on niin helppo vetää lättyyn..kerta toisensa jälkeen...kuvainnollisesti tietenkin. Koska mähän oon niin saatanan vahva ja siksi heikommat voi sylkeä mun päälle.
Onni onnettomuudessa, että tiedän kuka olen ja minkä arvoinen. En missään vaiheessa oo uskonu olevani niin paska mitä mun on, itsepintaisesti, haluttu luulevan. Ihminen olen kyllä kaikkine virheineni ja ärsyttävine tapoineni. Menneisyyteni on kummallinen, mutta tarpeellinen, jotta voin olla se ihminen, joka nyt olen ja jos sen jollekin pitäisi olla taakka..niin mulle, mutta se ei sitä ole. En kadu mitään, en häpeä mitään. Toiset näköjään minunkin edestä.
Ainut asia johon oon syyllistyny on sairastuminen tuohon "Rakkaus" -nimiseen sairauteen, joka pakottaa sivuuttamaan asioita, uskomaan, että huominen on aina parempi ja unohtamaan eilisen. Näkemään sen toisen ihmisen sinä rakastettavana olentona niinäkin hetkinä, kun saat osaksesi kylmiä ja välinpitämättömiä katseita höystettynä niillä julmilla sanoilla ja teoilla, joita et todellakaan ole ansainnut. Kuinka tämä kiero sairaus saa siitä huolimatta näkemään niiden ohi ja uskomaan. Tuntemaan, että jostain syystä, tuo hirviö, on silti kaiken antamasi arvoinen, vaikka nyt tiedän, ettei ole.
En halua enää rakastaa. Enkä aiokaan, tätä lajia. En kyllä myöskään vihaa enkä aio. Tämä asia ei enää ansaitse niin energiaa vieviä tunteita. Haluan sen vain katoavan ja se kyllä katoaa. Tulee vielä aamu, jolloin en tämän asian tiimoilta tunne enää mitään. Ja uskon, että se tulee nopeampaa, kuin arvaankaan.
Jokainen saa tässä elämässä sen minkä ansaitsee....tavalla tai toisella.
Vielä tulee ihminen, joka rakastaa tätä Fitness Friikkiä, ex-stripparia, eroottisten kakkujen taitajaa, bloggaria, facettajaa, treenaajaa, impulsiivista, liian rentoa, piittaamatonta, alastonta, tatuoitua ämmän käppyrää ja silloinkin, kun heittelen tavaroita.
Siihen saakka...aion keskittyä itse itsestäni tykkäämiseen, koska lopultahan se on tärkeintä mitä ihminen tarvitsee. Itsesi kanssa joudut elää joka päivä, joten sen, jos kenen kanssa on parempi olla hyvää pataa ja ihan ensi sijaisesti. Tästä lähtien mun ja mun väliin ei tule kukaan enää sanomaan mitä saan ja en saa olla. Olen kaikkia yllämainittuja, paljon myös enemmän ja helvetin sinut niiden kanssa.
Sitten vaan nessu ostoksille ja toipumaan!!
Huomenna riipasen sen päiväsen jurrin, että siinä on sivusta katsoja ihmeissään. Maanantaina jatkan Fitness Friikkinä toimimista. Kiitos nam..ja hyvää jussia. Muistakaa nu...kkua. \o/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti