Kenties en sittenkään ihan kelvoton.

Heräsimpä tässä jälleen miettimään ihmissuhdeasioita, kun viime vuosi oli sillä saralla melkosta myrskyä ja sain osakseni niin suurta kaltoinkohtelua, arvostamattomuutta ja halveksuntaa, että kuka tahansa, hiukankaan heikompi, ihminen olisi moisessa käsittelyssä tullu hulluksi, eikä olisi todellakaan pitäny itseään enää minään.
Onneksi itse tiedostin koko ajan, etten toiminut millään tavalla väärin ja aivopesu ei tuottanut tulosta, vaikka kyyneliä valutin enemmän, kuin koko elämäni aikana yhteensä. 

On vaan niin käsittämätöntä, että ihminen, josta välität, silittää vasemmalla kädellä poskea ja sanoo rakastavansa ja samalla vetää oikealla nyrkillä turpaan ja halveksii. Kuvainnollisesti tietenkin.
Oon vieläki hiukan pihalla siitä, mitä hittoa oikein tapahtu, mutta onneksi se kaikki on nyt jätetty taakse. En vihaa ketään, en tunne katkeruutta ja ajatukset on jo pelkästään hyväntahtoisia.

Entäs sitten? Selvisin hengissä juu. Tiedän paikkani ja arvoni. Ja tänään ajattelin, että en oo itkeny yli kuukauteen ja oon nauranu, ihan älyttömästi. En edes muistanu, että näin paljon voi nauraa tai ON LUPA nauraa. (Ystävä taiski sanoa puhelimessa, että nauran taas niinkuin ennen. En edes tajunnu silloin, että olin lakannu nauramasta.) 
Tapasin, ihan pari hassua päivää sitten erään ihmisen...enkä oo yhtään varma miksi me tavattiin ylipäätään, mutta nyt oon tosi tyytyväinen, että tavattiin. Ja siis kysymys on siitä, että oon omasta mielestäni LIIAN tyytyväinen...LIIAN pian. Tai olin sitä mieltä...tai olen...tai en tiedä...............

Taasko starttaan niin kovalla vauhdilla, että ajan päin tiiliseinää ihan välittömästi? Entä, jos en kelpaa tällekään tälläsenä vaan kohta on pöytä täynnä ehtoja ja vaatimuksia? Entä, jos on taas niin kova vauhti, että ite tympäännyn kyytiin ja hyppään tai toinen tympääntyy? Niin..ENTÄ JOS?

Samainen ystävä, kuin edellä..sanoi myös, kun sanoin pelkojani ääneen, että "Haudassa ehdit jarrutella!!". Tottahan se perkele on. Ei ihmissuhteiden paskaa haukkaaminen oo ennenkään mua tappanu. Jos ajelen päin sitä seinää nii eihän siinä muuta, ku taas keräillä roippeet ja palata takasi tien päälle. Eihän yks totaalinen vuoden mittanen fiasko saa lupaa enää vaikuttaa enempää mun elämään. 

Mistä lähtien olen muka antanu muiden tekemisten vaikuttaa itseeni niin paljon, että jättäisin tekemättä, tuntematta tai elämättä sen takia mitä joku on joskus tehnyt? Niin. En mistään lähtien!

Ja yks asia, jonka kuulin ja joka ei varmaan, kävi miten kävi, ikinä häviä mun mielestä: "Määrittelen ihmisen sen itsensä perusteella, en sen mitä se tekee työkseen."  Niin. Totta tosiaan. Joku voi ajatella noinkin.

Tällästä tänään. Huomenna on luvassa tai maanantaina..varmaan pienoista raporttia tankkauspäivästä ja työkuviot pistettiin taas ihan uuteen uskoon, joten siitäkin avautumista luvassa.