Taas on 3 viikon etappi käsissä ja mittoja ja paino otettu ja lähetetty PT:n tarkasteltavaksi. Huomattavasti paremmat lähtökohdat moiselle toiminnalle oli tällä kertaa, kuin viimeksi, jolloin turvotus ja vitutus varjosti moisia touhuja.
Suluissa kolme viikkoa sitten otetut mitat..
Paino: 58,3 (59kg)
Vyötärö: 66cm (66cm)
Lantio: 85cm (88,5cm)
Hauis: 27 cm (27cm)
Reisi: 52cm (52,5cm)
Perse se jatkaa pienentymistä vauhdilla ja oon ihan huippu tyytyväinen siihen. Nyt on tasan -10cm 3kk aikana lantio kaventunut! Ja kyllä sen huomaa kaikista farkuista yms, jotka istuu nykyään ihan täydellisesti eikä mistään välistä pursua mitään.
Haban kasvatus on osottautunu jotenki vaikeaksi hommaksi ja manasinkin tänään kaverille miten viikko tolkulla sahaan samoilla painoilla enkä vaan millään jaksa nostaa painavampaa...eikä se saakelin haba kasva! Jännä miten nyt vasta kiinnittää siihenki asiaan huomiota, että miten vaikeeta se onkaan.
No..se siitä posettelusta taas tältä erää. Vielä on työtä, mutta on sitä saatu paljo sellasta aikaan mitä en olisi ikinä ikinä ikinä uskonu.
Josta päästäänkin aasin siltana asiaan, jota aloin miettiä, kun oon viimesen vuorokauden kuunnellu ja lukenu erään ihmisen kehuja ja ylistyksiä itsestäni korvat punasena. Ketäpä nyt haittais toki kuunnella ylistyssanoja itsestään ja nk. upeudestaan, mutta se on vaan jotenkin.....outoa. Se saa hämmennyksiin.
Ite on niin vaikea nähdä aina niitä kaikkia tuloksia tai saavutuksia siinä mittakaavassa, jossa joku muu ne näkee. Enhän mä omasta mielestäni oo sen kummempi Kata, ku mikä oon aina ollu..ehkä hieman pienempi ja itsevarmempi, mutta en milloinkaan unohda sitä mistä tähän on tultu. Ja niinhän sen pitää mennäkin.
Mietin tänään, että oikeastaan, vaikka välillä on tämän elämän varrella ollu ihan hemmetin vaikeeta ja kertakaikkiaan toivotonta. Välillä on tuntunu, että elämä on yhtä hiton selviytymistä millon mistäkin ja pelkkää vääntämistä niin silti...oon ehkä maailman onnekkain, että ne asiat on menny just niinku ne on menny. Ettei mitään oo kannettu nenän eteen niinku Manulle illallinen vaan kaiken eteen on joutunu tekemään töitä.
Ehkä se on saanu aikaan sen, että tänään tunsin silkkaa kiitollisuutta siitä missä pisteessä nyt ollaan. Kuinka onnekas olen, että kaikki perusasiat on kunnossa. Mitään valittamisen tai murheen aihetta ei ole ja on paljon ihmisiä, jotka olis onnellisia, jos niillä olis edes puolet siitä mitä mulla on. Koti, perhe, työ, ystävät, terveys, harrastukset,vapaa-aikaa ja mahdollisuudet tehdä ja saavuttaa just sitä mitä ite haluaa.
Ihan liian vähän ihmiset muistaa olla kiitollisia tästä hetkestä tai menneistä opetuksista. Aina halutaan jotain huomenna tai ens viikolla. Koko ajan pitää saada jotain lisää ja enemmän. Mikään ei riitä eikä tunnu miltään. Kun joskus muistettais kaikki pysähtyä ihan sekunniksi ja miettiä mitä kaikkea on JO käsissä ja miten mahtavaa se on. Ja muistettais nauttia ja arvostaa niitä asioita ennenkä ne viedään meiltä pois.
Näihin ajatuksiin..toivotan hyvää yötä. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti