Welcom to Ulaanbaatar

 Niin vaan Ulan Baatorkin saavutettiin kuuden pintoja illalla ja saatiinkin heti maistiainen kyseisen kaupungin luonteesta. 

Ensinnäkin..poikkeuksellisesti rautatieaseman edessä, ei niin taksin taksia missään. Palloiltiin ympäri ämpäri, mutta ei näkynyt mitään edes etäisesti taksia muistuttavaa. Aikamme palloiltua törmättiin johonkin mieheen jolle heiluteltiin karttaa meidän guesthouselle ja hoettiin taksia. Yhtäkkiä siinä oli varmaan 5 miestä pällistelemässä sitä karttaa eikä kukaan kuitenkaan tuntunut olevan taksi, vaikka kiivasta keskustelua kävivät sijainnista....ilmeisesti. 

Lopulta paikalle käppäili joku paikallinen, joka englanniksi kerto, että voi auttaa meitä ja viedä perille. Sillä oli onneks nainen apparin paikalla ja pyysi palveluksestaan 1000tog, joten päätettiin uskaltautua autettaviksi ja hyvä, että uskaltauduttiin. Tyyppi ei ensinnäkään oikein tuntunu tietävän missä se meidän hostelli sijaitsee, mutta selvitti itsepintasesti puhelimella ja navilla ja n. Puolentunnin ruuhkassa matelemisen ja tuhannen käännöksen jälkeen noustiin vihdoin ulos autosta ja vielä käveltiin muutaman kerrostalon ohi ja nurkan ympäri ja vihdoin..jollain kusisella takapihalla sijaitsi ränsistyneen ja natisevan vihreän metallioven vieressä n. A4 kokoinen kyltti, jossa luki meidän guesthousen nimi. N.2,5km juna-asemalta, mutta ei oltais ikinä löydetty kyllä ite. Ja sijainti ulkoasuineen hieman alkoi kaivella jälleen epäilyksen siemeniä esiin, mutta se oli buukattu, joten meni syteen taikka saveen......

Ystävällinen herrasmiehemmekin oli päättänyt triplata palkkionsa, joka vaivan näöstä oli edelleen pieni raha meille, mutta joka enteili kivasti tulevaa meininkiä ja ihmisten tapaa hoitaa asioita, joten tästäkin nk, pyytteettömyydestä jäi snadisti paska maku suuhun. Kiiteltiin kuitenkin kovasti, koska olihan hänestä kuitenkin suuri apu, vaikka sillä avulla olikin sitten sovittua suurempi hinta.

Eipä siinä moista, reissu väsymyksessään, pitkäksi ajaksi joutanut jäädä pohtimaan vaan kolkutus guesthousen metalliseen oveen ja jännityksellä odottamaan mitä ollaan isellemme buukattu. Oven tuli avaamaan pikkuinen käppänä ukko ja viittas meidät sisälle. Nainen, joka oli meidän varauksen ottanut vastaan, ei ollut enää paikalla, mutta oli jättänyt pöydälle avaimen ja viestin meille ja ukko näppäili vielä naisen numeron ja Katja teki jotain selvennyksiä maksuajankohdasta yms. Päästiin kakkos kerroksen huoneistoon, jossa oli keittiö, kylpyhuone ja kaksi sänkyä ja wifi. IHANAA!!! 

Oltiin päätetty ainakin pari päivää vaan maata, syödä ja datata. Yli 30h matkustamisen jälkeen ei huvittanu todella tehdä yhtään mitään ylimäärästä. Ja takana oli kuitenkin Baikalin maalaiselämää ja ulkoilua yllin kyllin, joten hotellihuoneessa makaaminen kera kunnon suihkun ja keittiön oli just sitä mitä keho sillä hetkellä kaipas. Enkä todellakaan aikonut tuntea moisesta tehottomuudesta huonoa omaatuntoa. Nyt vietettiin pari päivää ansaittua lomaa....lomasta.

Expect...seuraavana päivänä piti mennä buukkaamaan liput junaan kohti Pekingiä. Mietittiin myös, että millaselle ratsastusreissulle halutaan ja millon halutaan lähtee Pekingiin. Pitkien pohdintojen jälkeen tultiin siihen tulokseen, että otetaan yhden yön retki sielä Trelejin kansallispuistossa ja otetaan siihen ekstrana yhden päivän ratsastus ja lähdetään tälle reissulle perjantaina joten buukataan juna kohti Kiinaa sunnuntai iltapäivälle. 

Käytiin kyselemässä matkatoimistosta apua junalipun buukkaamiseen ja samalla mahdollisen retken hintaa. Junalipun käskivät käydä buukkaamassa itse asemalta, koska heidän kauttaan se tulisi kalliimmaksi..kiitos vaan rehellisyydestä, eivät yrittäneet edes sen vertaa kaupata tätä välistä veto mahdollisuutta, että olisivat kertoneet miten paljon kalliimmaksi se tulisi. Ja retki alkoi heidän kauttaan kuulostaa sen verran kalliimmalta, että päätettiin buukata se suosiolla guesthousemme kautta. Ei selvästikkään myyntimiehen vikaa ollu kanssamme asioineessa tyypissä, mutta rehellisyyttä ja huomaavaisuutta nautittiinkin siinä loppu päivän edestä sitten.

Tyyppi myös kertoi miten kaupungissa saa taksin ja kielsi maksamasta 3000tog enempää asemalle menosta. Tämä selvä ja tassu ojossa tien viereen.
Ensimmäinen, ja viimeinen, taksiteippauksilla varusteltu taksi pysähtyi kohdallemme ja yritti riistää 15000tog kyydistä, moinen peli ei vedelly ja jäätiin odottamaan seuraavaa. Muutaman minuutin seisoskelun jälkeen eteemme kurvasi pieni punainen auto tyttö ratissa ja kysyttiin paljonkohan hän mahtaa veloittaa ja saatuamme vastaukseksi "en tiedä vielä" päätettiin luottaa tyttöön ja hypättiin kyytiin. 

Huonolla ja oletettavalla tuurilla olis voinu ajatella,että moisesta typeryydestä sakotetaan ja joudutaan maksaa hullu summa lyhyestä matkasta, mutta pysähtyessään aseman valoihin, tyttö pyysi kohtuulliset 2000tog ja tuuditti meidät sillä petolliseen turvallisuuden tunteeseen ihmisten hyvyydestä.

Sokkona taas kipitettiin aseman päärakennukseen oletuksena, että sieltähän niitä lippuja saa. Jälleen kerran unohtu se, älä oleta mitään -homma ja saatiin huomata, että sieltä ei todellakaan saa mitään lippuja mistään. Yritettiin kysellä, mutta kukaan ei tietenkään tajunnut mitään, kunnes joku ohjas meidät jonneki infoon, josta meidät saatiin ohjatuksi viereiseen rakennukseen. (Vasemman puoleinen rakennus)

No sielähän se oli sellainen helvetti valloillaan, jossa perus kohtelias ja käytöstavat omaava suomityttö ihan hämmentyy. 5 kassaa, 3 auki. Jokaisella kassalla kauhee tungos, kukaan ei seiso selkeässä jonossa vaan rykelmässä. Vaikka joku olis omalla vuorollaan tiskillä, tunkee porukka takaa ja sivusta rahaa ja käsiään lipun myyjän koppiin ja huutelee omia tilauksiaan. Kukaan ei kunnioita ketään, kaikki etuilee, tönii, tunkee ja huutaa. 
Seisottiin ensin luukulla numero 3 keskellä sitä fucking hullun myllyä. Meidän olemassa oloa ei kukaan huomannu. Vastapäisellä seinustalla oli joku luukku tyhjillään, jossa istu nainen ja päätettiin poistua sinne suuntaan kysymään lippua. Vesiperä. Nainen passitti meidät takasi helvettiin. Seistiin siis luukulla kolme ja kun päästiin puhe etäisyydelle, kehotti luukun nainen meidät luukulle viisi, koska sielä puhutaan englantia. Voi vittu!! Alko jo silmää hivenen nykimään, mutta tiukka veto henkeä ja kohti luukun viisi hullunmyllyä.

Se tunne, kun ihmiset etuilee, eikä niitä kiinnosta vittuakaan kuka oli ensin tai kenen pitää saada lippu. Ainut millä on väliä on oma perse ja kun ei ole yhteistä kieltä, että voisit tehdä olemassa olosi ja tyytymättömyytesi ihmisten käytökseen, selväksi!
Hermoja raastavan tungeksimisen, otettiin iteki aika jämäkkä ja leveä asenne käyttöön, jälkeen päästiin luukulle ja saatiin buukattua liput, kunnes seuraava ongelma astui kuvioihin tai ongelmaT.

Ensinnäki...mun passi unohtu guesthouselle JA mun lippurahasta puuttu joku 6000tog! Jeee!! Kortilla ei voinu enää maksaa, ku se olis pitäny sanoa lipputilauksen alussa. Passi homman pelasti se, että mulla oli repussa kopio passista. (Kannattaa siis kantaa mukana. Siitä on hyötyä.) Mutta rahaa oli mentävä nostamaan. Jätettiin passit myyjälle ja lähdettiin nostamaan viereisestä automaatista...josta tietysti oli rahat loppu. Kuinkas muutenkaan..hahhah..saatana. Ei, kun viereiseen rakennukseen ja tadaaa..sieltä sain rahani. Äkkiä takasi lippuluukulle, rahat paikalliseen tyyliin jonkun asioivan ihmisen naaman edestä luukkuun, liput ja passit kainaloon ja menoksi siitä hermoja repivästä sekamelskasta taksin metsästykseen.

Pihalla melkein heti bongattiin nainen, joka tuli kysymään tarvitaanko taksia. No tarvittiinhan me ja mieluiten äkkiä. Kysyttiin paljon mahtaa taksi maksaa, mutta nainen ei ollu kovin halukas sitä paljastamaan vaan viitto meitä autoon. Ei annettu periksi vaan tivattiin hintaa eikä suostuttu kyytiin. Viimein nainen näppäili puhelimen viesti kenttään 2000( ja siis näimme tämän Katjan kanssa molemmat) ja päästiin yhteisymmärrykseen. Ei ku jousille. 

Tavattiin sijainniksi guesthousemme lähellä sijaitseva kauppakeskus ja kyytimme lähti luovimaan siihen suuntaan ja nimenomaan luovimaan. Ensinnäkin jotain ihan ihme reittiä, oltas osattu itekin jo lyhyempää reittiä ja toisekseen ruuhka oli siihen kellon lyömään niiin valtava, että kun aikaa oli kulunut n. 45 min ja matkaa taittunut n. 1km sanoin Katjalle, että nyt törkätään se 2000 tolle naiselle ja kävellään loppumatka. Katja ei ideaa ostanut, kunnes seuraava seisahdus liikenteessä kävi ja alko näyttää siltä, että 2,5km vie 2,5h oli Katjakin lämmennyt ajatukselle. 
Kaivoin 2000 lompsasta, nappasin ne kuskin käteen ja ilmotettiin, että lähetään, mutta kuskihan ei tätä asiaa sitten tahtonutkaan niellä vaan alkoi tunkea mulle rahoja takaisin hokien nononononono ja näppäillä puhelintaan näppäimet sauhuten. Ja niin sieltä oli taiottu puhelimen tekstikenttään 20 000. Sanoin myös nononononono ja katottiin Katjan kanssa toisiamme ja Katja alko avata ovea lähteäkseen niin muija kurotti takapenkille, veti oven kiinni ja lukkoon. Tyrkkäsin naiselle sovitut 2000 takasi räpylään, sanoin Katjalle, että nyt mennään ja kiitos ruuhkan, ovi auki ja loikattiin ulos autosta, vaikka "taksimuija" koitti kaasuttaa, ettei päästäis pois. Loikittiin liikenteen seasta jalkakäytävälle ja reippain askelin kohti hotellia. Rakastuin Ulan Baatariin ja sen ihmisiin koko ajan enemmän.

Kaupan kautta hostellille hajoamaan päivän rasituksiin. Katjakin oli jo valmis poistumaan maalle ja ratsaille sittenkin jo seuraavana päivänä, mutta ite en kyllä jaksanu edes ajatella, että olisin poistunu hostellin mukavuuksista todellakaan niin vauhdilla, vaikka kaupunki ois ihmisineen miten mätä. Joten päästiin yhreisymmärrykseen, että pysytään suunnitellusti perjantaissa ja löhnätään, vaikka siihen asti pelkästään huoneessamme. Ja voittihan se elämä ja iloisuus jälleen, kun saatiin buukatuksi retki perjantaista lauantaille, buukattua parit hotellit Kiinaan ja Japaniin ja ylipäätään pienennettyä edestä päin stressi tekijöitä. Siinähän ne pari päivää kulu aika tiiviisti facetellessa ja bloggaillessa ja syödessä hyvin. Sehän me oltiin ansaittu.