Elämän tähtihetkiä (Olkhon - Irkutsk)

Maanantaina meitä odotti sitten paluu Irkutskiin, josta oltiin buukattu juna kohti Ulan Udea. Sovittiin jo perjantaina minivani kuskin kanssa, että meidät otetaan kyytiin Nikitalta klo 12. Nooooh..venäläiseen täsmälliseen tyyliin kyyti oli paikalla klo 13. Sitä ennen meille kävi, joku random setä tarjoamas kyytiä satasen halvemmalla heidän minibussiin, jossa ois sedän ja kuskin lisäksi vaan yks ihminen. Ei arvattu lähteä, mutta huomattiin aika pian, että olis pitäny ottaa riski.

Tilaamamme minivani siis saapu klo 13 ja sielä oli jo muutama ihminen valmiina kyydissä ja saatiin käsitys, että Nikita on viimenen paikka, josta otetaan kyytiläisiä eli me kaks. Kuski veteli reteesti meidän rinkat vaan kulkuneuvon katolle mikä sai ainaki mut vähä huolestumaan ajamamme reitti sangen kirkkaana, mutkineen ja pomppuineen, mielessä ja tuuppasinki Katjan tiedustelemaan, että kai ne nyt edes sidotaan sinne ja vastaus oli kyllä.

Luulo ei ole tiedon väärti ja Nikita ei ollu viimeinen paikka. Luulin, että kyytiin mahtuis ehkä enää kaks ihmistä, mutta niitä tuli seuraavalta pysäkiltä joku 5, mukaan lukien jotain alkuihmistä muistuttava, turkin kasvattanu paljasjalkainen hippi sulka takkutukassaan ja hajuki sen mukainen, että se oli maannu mukana rehaamansa bongorummun kanssa jossain puskan alla bonggi suussa pari viikkoa. Sinne se tulla lävähti, meidän vallottamalle, takapenkille tottakai. Hyvää viiden tunnin bussimatkaa jälleen kerran.
Mun onneksi mun ja hipin väliin tulla kampes vielä nuorehko venäläis poika, joka oli pienenä muurina hajuille ja mahdollisille hipin turkissa eläville kansoille. Toisekseen oon, rumasti yleistäen, kuvitellu että hipit on rauhaa rakastavia ja pilvipöllyissään lepposta sakkia, mutta tää oli kyllä vetäny varsin huonon tatti tripin tai jotain, sen verran ärhäkkänä herra istu ikkunan vieressä luukku auki eikä suostunu sulkemaan sitä koko matkan aikana muiden matkustajien palellessa. Eikä riitä, että käytös ja olemus oli ruokottomia, oli tämä n. Yli 40v herrasmies tiuskimisineen jollain 15 vuotiaan tasolla. Eräs mies, meidän edessä, pyysi myös hippiä laittamaan ikkunan kiinni, vaimonsa kiskoessa takkia niskaansa. Sanakopu sai aika agressiivisen sävyn ja tulkkaus hipin lausahduksesta meni kutakuinkin näin: "Mitä sä meinasit tehdä, jos en laita sitä kiinni. Tapaksä mut vai?? Teillä on vaatteet päällä." Ja sit sellasta ivallista käkätystä. Ei kai se hipin elämä sit oo niin onnellista ja tasapainosta loppujen lopuksi..ainakaan tuon yksilön. 

Sain lainata Katjan ottamaa salakuvaa hipistä.

Matkan tähtihetkiin, hipin lisäksi, lukeutu myös kusitauko, jossa sain tehdä tarpeeni kuselta haisevassa ovettomassa ulkohuussissa, jossa siis oli ainoastaan reikä lautalattiassa. Tuulihousuistani saa myös kohta polttaa lahkeet, matkan jatkuessa tällä systeemillä.
Irkutskissa juna-asema sijaitsee kohtalaisen kaukana itse keskustasta ja kuviteltiin, että minivani kuski vie meidät rinkkoinemme sinne, mutta pitäis jo tietää, että älä oleta tai luule yhtäääään mitään! Se lemppas meidät siis vaan keskustaan, käski ottaa bussin numero 20 juna-asemalle ja hyvää matkaa. No niin..kiitos saatana! Ei ku sitte pysäkille napottaa. Takana istunu venäläispoika jäi siihen myös, koska senki piti keritä junaan. Tosin sen juna oli lähdössä ihan kohta..meidän vasta kymmeneltä eli n, 3h päästä.
Meni joku 10min ja sieltähän se numero 20 pyyhälsikin jo ja ei, ku lapanen ilmaan. No asiahan ei taas ollu yhtään niin yksinkertainen, koska tämä "bussi" osottautu hiacen kokoseksi pikku pakettiautoksi, jossa oli penkit takana. Ja joka oli tupaten täynnä. Voinette arvata, että meitä ja rinkkoja ei otettu kyytiin. Katja yritti kysyä, että millon seuraava tulee, mutta saatiin tyly olankohautus ja oven veto nenän edestä kiinni. Jes. Ystävällistä.
Jatkettiin odottelua ja meidän kans kyytiä odottava poika kertoili siinä oman päivänsä menneen pitkin vittuja ja nyt se myöhästyis vielä omasta junastaanki, ku ei päästy sen bussin kyytiin ja siinä selostaessaan se asto n. Nilkan syvyseen vesilammikkoon toisella jalallaan. Sääli on sairautta, mutta pienen piston tunsin sisuksissani.
Aikamme venailtua, turhaan, päätettiin siirtyä tien toiselle puolelle missä näytti menevän ratikoita koko ajan ja huono onninen matkaseuralaisemme sanoi numeron 1 ja 11 menevän asemalle. Ja kappas, sielähän juuri ne numerot näyttivät pyörivän. Sillä samalla sekunnilla, kun saavutettiin ratikka pysäkki loppu ratikoiden kulkeminen, ku seinään ja pikku busseja numerolla 20 alko ajaa meidän ohi jonossa surutta hetkeä aiemmin seisomallemme pysäkille. HV. Itsepintaisesti päätettiin kuitenkin venata sitä ratikkaa, vaikka hamaan loppuun asti....ja siltähän se alko näyttää, että siihen asti odotellaan. Kirsikkana kakun päällä oli vielä se, että aika hupeni vauhdilla ja into piukeena oltiin odoteltu, että viimein päästään syömään pariksi tunniksi ravintolaan, jossa on se kauan kaivattu WIFI!!!! Mutta jälleen näytti siltä, että se mahdollisuus valuu addictoituneiden sormiemme lomasta jälleen kerran.
Pari, numerolla 3 olevaa ratikkaa pyyhälsi ohitsemme eikä kuskikaan luvannut määränpääksi asemaa, kuin ei yllättäen myöskään ratikan numero 1 kuski. Tässä kohtaa alko pientä suomalaista vituttaa, edelleen bussi numero 20:sten pyyhältäessä ohitsemme. Päätettiin Katjan kanssa koittaa onneamme vielä bussi pysäkillä ja kirmattiin kantamuksinemme jälleen tien yli. Sieltä heti kurvaskin bussi k20, joka ei ollut menossa asemalle. Jep..vittu...TAKSI!!!!