Sen lisäksi siis, että ei ole työpaikkaa, ei ole myöskään kotia enää. Armaan eksäni kanssa ei toverillinen yhteiselo onnistunutkaan niin mallikkaasti, kuten naivisti kuvittelin vaan päädyimme kahden viikon vittuilujakson päätteeksi siihen pisteeseen, että minun kehotettiin ystävällisesti palauttamaan avain ja hakemaan tavarat reissun jälkeen. Loistavaa. (Ja olen ehdottomasti osaltani syyllinen asioiden kärjistymiseen. Sanotaanko, vaikka niin, että viestini ja vihjailuni eivät saavuttanut päämäärää asiallisin keinoin, josta olen pahoillani)
Puhumattakaan siitä, että valuutta varannot alkoivat uhkaavasti huveta eikä reissukassan täydennyksestä alkanut olemaan hajuakaan, oletettujen oljenkorsien laotessa yksi toisensa jälkeen ulottumattomiini. Kunnes päätin karistella vähäisetkin ylpeyden rippeeni ja tarttua epätoivoisesti viimeiseen jäljellä olevaan ja pyytää suoraa "isältä" lainaksi. Tämänkin suoritin selkärangattomasti tekstiviestillä, koska mua nolotti niiiiiin paljon ja otti luonnon päälle. Kuitenkin sain mukisemattoman kyllä vastauksen melkein samointein ja 1000kg kivi vierähti sydämeltä.
Näiden käsittämättömien vaikeuksien keskellä oon taas saanu huomata miten mahtavia tyyppejä mun elämässä on. Ei oo tarvinnu, ku sana sanoa ja tyypit on ollu valmiina auttamaan asiassa, kun asiassa. En voisi enempää olla kiitollinen näistä ihmisistä! Sitä aina kuvittelee, että pärjää ite eikä tarvitse apua ja turhan usein tulee apu myös torjuttua, mutta ihanaa, että jaksavat silti olla paikalla silloin, kun kaivan sen pääni sieltä omasta perseestäni ja ryömin häntä koipien välissä kertomaan, että nyt haukkas paskaa ja pahasti.
Eli lopputulos tässä kaikessa on nyt se, että mulla ei ole kertakaikkiaan mitään enää ja silti tuntuu, että mulla on tasan tarkkaan aivan kaikki mitä tarvitsen.
(reissu päivitystä luvassa parin päivän sisällä...)
Riinahan ei periksi anna se on siissi :-)
VastaaPoistaPeriksi ei anneta ennenkä sydänkäyrä on suora. :)
VastaaPoista