Vihdoinhan sitä saatiin sitten ihan puhuttua asioista, vaikka huomasin, että vielä tässäkin kohtaa suun avaaminen ja asioiden käsittely on tuolle miehelle vaikeeta ja sitä mielellään vaan välteltäis aihetta ja siirrettäs se juttelu syrjään. (mikä miehiä vaivaa? miks se on niin iso juttu avata se suu, ku niin moni asia olis selvempää ja helpompaa, kun puhuttais kunnolla.)
Puhuttiin nyt aika paljon kaikesta siitä mitä kukakin on tehnyt ja miksi ja miten asiat meni niinku ne meni. Ja alkuperäisestä suunnitelmasta, olla pitämättä kiirettä muuton kanssa, poiketen päätettiin nyt kuitenkin irtisanoa yhteinen asunto ja alkaa rakennella kumpainenkin omaa elämää. Vaikka sovussa ollaankin ja elo saman katon alla ois varmasti onnistunut, mutta jos menee niin hienosti samassa mökissä, että välillä unohtaa olevansa eronnut niin on musta aika siirtyä oman elämän kimppuun, koska tällä tyylillä me ei vaan ikinä päästä puusta pitkään ja jotakuta sattuu taas ennemmin tai myöhemmin.
Ja mäkään en voi omistaa kaikkia ja kaikkea, joten on kai mun päästettävä irti tosta omastani ja toivottava, että me löydetään erikseen onnet jostain muualta. Ehkä hän sen täydellisen naisen, joka ei sano mistään mitään eikä nalkuta ja mä sen täydellisen miehen, joka huomioi ja arvostaa juuri niin sopivasti, kuin minä tarvitsen pysyäkseni tyytyväisenä yhden miehen naisena. Siinä onki seuraaville työmaata meissä.
Kai se meidän sielunkumppanuus on vaan liian suurta mahtuakseen parisuhteeseen. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti